Nuoret on suurin hahmotettavissa oleva ryhmä yhteiskunnassamme, joka äänestää vaaleissa laiskasti. Ei ihme, että nuorten laimea kiinnostus politiikkaa kohtaan aiheuttaa yhä lisääntyvää päänsärkyä, sillä pitäisihän tämän päivän nuorten olla huomisen päättäjiä.
Kysytäänkin, miten demokratian käy, jos äänestysinto jatkaa hiipumistaan. Kysymys on aiheellinen, sillä ihmisten aktiivisuus on terveen demokratian mitta. Kun politiikka ei vedä, on syytä pohtia, mikä menee pieleen. Tuskin on kyse vain siitä, että olemme onnistuneet kasvattamaan mistään kiinnostumattoman jälkipolven.
On vaikea arvioida, ovatko nuoret välinpitämättömämpiä yhteisiin asioihin kuin ennen, vaikka he antavat pitkät vaaleille ja niissä esiintyville puolueille. Nuoret ottavat kantaa ja osallistuvat, mutta omalla tavallaan. Erilaiset kansalaisliikkeet ovat aina kiehtoneet heitä. Niin nytkin: kuka sitoo itsensä kettingillä tikan pesäpuuhun, tai kuka protestoi milläkin tapaa vallitsevaa systeemiä vastaan tai jonkun asian puolesta.
Tulevat vaalit näkyvät ja tuntuvat jo. Kansanedustajaehdokkaat sukkuloivat pitkin pitäjiä, ja pitäjänlehtien yleisönosastot ovat alkaneet täyttyä heidän kirjoituksistaan. Maaseutu halutaan taas pitää asuttuna joka soppea myöten, vaikka väki on juossut pois peräkyliltä aika päiviä sitten. Ihmisille luvataan työtä, verojen alennuksia, parempia palveluita ja ties mitä.
Kun ehdokkaiden tarinoita lukee, ei ole ihme, jos nuoret kokevat heidät vieraiksi. Yhtä ja samaa mummonsileää kaikki. Niin kokee suurin osa vanhemmistakin. Mistä niiden perusteella voisi olla kiinnostunut? Oikeastaan yllättävää on, että vanhempi väki käy uurnilla niinkin kuuliaisesti, kun se on tavannut käydä.
Politiikasta on tullut samaa markkinasekamelskaa, mitä koko yhteiskunta on täynnä. Siitä on tehty tuote - hajuton, mauton, väritön merkkituote, jota voi tarjota kenelle tahansa ja missä hyvänsä. Nuori ei erota poliittisia puolueita toistaan sen paremmin ohjelmien kuin käytännön tekojenkaan perusteella. Vanhempi väki taitaa nojata enemmän historialliseen muistiin.
Tämän päivän ihmiset ovat kokeneet kantapään kautta, ettei ole suurtakaan väliä, kuka maata hallitsee. Pyhän valtiontalouden nimissä voidaan leikata, mistä tahansa. Yhtä pyhänä pidetyn kilpailukyvyn ylläpitämisen nimissä täytyy aina tyytyä alhaisiin palkankorotuksiin. Ainakin muiden kuin kansanedustajien. Harjoitettavalle politiikalle ei ole sallittu vaihtoehtoja, eikä niitä poliitikot ole juuri esittäneetkään.
Ihmiset tuskin ovat lakanneet haluamasta vaikuttaa itseään koskeviin asioihin. Eri asia on, voiko vaikuttaa ja onko olemassa todellisia väyliä tehdä jotain. Äänen antaminen kasvottomiksi muuttuneille puolueille on niin etäistä tai kuviteltua vaikuttamista, ettei se täytä omilla aivoillaan ajattelevan nykyihmisen osallistumisen tarvetta. Etenkin nuori ihminen, jolla vielä voisi olla uskoa ja halua vaikuttaa, törmää tähän kivimuuriin.
Vaikka kunnissa käsitellään jokaiselle läheisiä asioita, myös kunnallispolitiikkaan kätkeytyy poliittinen liturgia, joka tekee sen vieraaksi. Tavallisen kuntalaisen mahdollisuus olla mukana päätöksenteossa on tehty niin monimutkaiseksi ja byrokraattiseksi, että into kilpistyy viimeistään ensimmäiseen yritykseen.
Nuoria on turha osoitella sormella. He eivät ole tehneet politiikkaa siksi mössöksi, mitä se on. Puolueita on jo kauan kehotettu katsomaan pieliin. Mutta, ne eivät näe sieltä itseään.