Huoltomies oli niitä poikia, jotka istuvat takapulpetissa penkkeihinsä valahtaneina kuin löysät kellot Dalin maalauksessa. Ehkä sorruin pitämään häntä tyhmänä ja laiskana, sillä oli käsittämätöntä, että jonkun kaaliin ei vain tuntunut painuvan mikään. Mutta huoltomies oli kaukaa viisas ja tiesi, ettei attribuuteilla väännellä löystyneitä ruuveja takaisin asemiinsa.
Tiemme erosivat siinä kohdin, missä käytäntö ja teoria erkanevat toisistaan. Hän ei pysähtynyt risteykseen kuikuilemaan. Ehkä kurkkuani karvasteli hieman.
Kohtasimme uudelleen päivänä, jona monsuunikausi iski toilettiini. Huoltomies ei ollut muuttunut pätkääkään. Hän asteli liejuisilla saappaillaan valkoiselle matolleni ja sanoi "oho". Hän irrotti pöntöstä rasvaisia pultteja, keksi heittää ne leipälautasena toimivaan keramiikka-astiaan ja sanoi taas "oho".
Tepastelin hänen ympärillään muka kiinnostuneena pöntön hienomekaniikasta. Oikeasti halusin tietää, mitä hän ajatteli minusta. Ehkä sorruin keikistelyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota elegantteihin nojailuihini wc:n oviaukossa vaan esitelmöi putkiston toimintaperiaatteista. Nenän piteleminen ja yökkiminen olivat kuulemma liioittelua, sillä hänen mukaansa lattialle valui samaa vettä, jota join.
Alkoi pitkä ja tiivis suhde. Tapasimme vessassani, yleensä ilta-aikaan. Jos putki reistaili, tiiviste vuoti tai röörit olivat tukossa, huoltomies tuli ja pani paikat kuntoon. Aina yhtä auliina palvelukseen. Aina yhtä kaunistelemattomana.
Toki hänellä oli tilannetajua. Kun erään kerran valitettuani lahoavasta vessanovesta satuin olemaan suihkussa hänen tullessaan, hän käytti ystävällisen ehdottavaa sanamuotoa huutaessaan oven läpi: "Sopiihan, että vien tämän oven tästä mukanani?"
Tullessaan vaihtamaan pöntön tiivistettä ehkä viidettä kertaa hän otti spontaanisti puheeksi vanhemmat rouvat, jotka vetelevät tahallaan termostaatteja irti saadakseen huoltomiehestä juttuseuraa. Se ei ollut tahdikasta. Mutta annoin senkin anteeksi.
Jos jonain kauniina aamuna katoaisin jäljettömiin, huoltomies jatkaisi kaikessa rauhassa voin levittämistä leivälleen. Kun hän katsoisi työlistaa, hän enintään toteaisi sen hämmentävän väljäksi. "Ei käyntejä B9:ssä? Outoa."
Jos huoltomies ei enää olisi puhelinsoiton päässä, mistään ei tulisi mitään. Se, minkä pitäisi vetää, sylkisi ulos sisuksistaan. Viemäreistä nousisi musta ryönä ja peittäisi alleen kaiken. Kukaan ei työntäisi kättään mönjään ja pelastaisi. Kukaan ei toisi valkeutta kysymällä hienoisen ivallisesti, olenko mahtanut koskaan kuulla automaattisulakkeista.
Mutta huoltomies ei petä. Kun satatuhatta sivua kirjallista informaatiota on kulkenut läpi ruoansulatuskanavan ja junttautunut viemärissä valtavaksi sellupaakuksi, huoltomies tulee karhupumppuineen tai letkuautoineen tai mitä siihen ikinä vaaditaan. Jatkamme harmonista yhteiseloamme kahdessa täysin erillisessä maailmassa, jotka oikutteleva pönttö aina toisinaan liittää hetkeksi yhteen. Huoltomies ja minä.
hanna.kuonanoja@kaleva.fi