Suosittelen kaikkia lasten ja nuorten parissa työskenteleviä lukemaan varatuomari Leeni Ikosen kirjan Salassa pidettävä. Kirja keskittyy lasten huostaanottoihin, mutta se tuo esiin myös muita ilmiöitä lasten arjesta.
Vaikka olen kriittinen lukija enkä niele kaikkea sellaisenaan, kirja onnistuu horjuttamaan tähänastista uskoani suomalaisen yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen ja lasten tasavertaiseen kohteluun.
Jään miettimään kirjassa erityisesti kohtaa, jossa Ikonen arvostelee kuntien varhaisen puuttumisen mallia ja huoliluokitteluja. Työntekijöitä on koulutettu varhaisen puuttumisen hengessä arvioimaan huolimittareilla lapsia ja perheitä.
Hyvää tarkoittava varhainen puuttuminen on käsitetty Ikosen mukaan monissa kunnissa väärin. Se ei ole aina johtanut siihen, että lapset saisivat ajoissa apua, vaan se on voinut aiheuttaa myös vahinkoa.
Kalevan haastattelussa (19.1.) Ikonen sanoo, että huolihullutus leimaa lapsen herkästi erilaiseksi ja toimii syrjivästi.
Ikonen on oikeassa siinä, että suomalaislasten arkea leimaa nykyisin huolihullutus.
Lapsista etsitään jo pienestä pitäen suurennuslasin kanssa erilaisia poikkeamia. Liian laihat, liian lihavat, liian pitkät, liian lyhyet, liian kömpelöt ja liian hitaasti kehittyvät lapset poimitaan jo neuvolassa ylimääräisiin kontrolleihin ja jopa erikoissairaanhoidon tutkimusputkeen.
Perhe huolestuu, että lapsi on vakavasti sairas. Kalliiden tutkimusten lopputuloksena kuitenkin usein todetaan, että lapsen niin sanottu poikkeavuus kuuluu ”normaalivariaation piikkiin”. Suomeksi sanottuna lapsi on siis terve.
Oikeasti sairaat ja apua tarvitsevat lapset pitää tietenkin tunnistaa, tutkia ja saattaa avun piiriin. Nyt en kuitenkaan puhu näistä lapsista.
Puhun lapsista, jotka joutuvat turhan medikalisoinnin kohteeksi jonkin pienen poikkeavuuden takia. Lapsen oikeuksiin kuuluu sekin, ettei lasta tarpeettomasti diagnosoida.
Ikonen muistuttaa myös, että yhä useampi lapsi näyttää saavan erityislapsen leiman tai lääketieteellisen diagnoosin ilman asianmukaista tukea.
Huolihullutus tuottaa Ikosen mukaan myös vääriä positiivisia löydöksiä ja diagnooseja.
Mikäli koulussa on vaikeuksia kohdata yksilön erilaisuus, vaikeus voidaan siirtää yksilön ongelmaksi. Normaalit tarpeet muuttuvat erityistarpeiksi ja normaalioppilaat erityisoppilaiksi. Ikosen mukaan Suomi erottelee lapsia enemmän kuin muut sivistysmaat.
Lapsia luokitellaan jopa persoonallisuuden piirteiden mukaan. Ennen oli ujoja lapsia, mutta nykyisin he ovat lapsia, joiden sosiaaliset taidot ovat puutteelliset. Ennen oli vilkkaita lapsia, nyt he ovat häirikköjä.
Surkuhupaisinta on, että sama lapsi saatetaan leimata toisessa ympäristössä liian araksi ja toisessa liian vilkkaaksi. Kyllä siinä lapsikin hämmentyy, jos aikuisten odotukset ovat näin ristiriitaiset.
Lapsella voi synkata toisen opettajan kanssa hyvin ilman ongelmia, mutta toisen opettajan kanssa henkilökemiat eivät pelaa ja lapsi saa leiman otsaansa. Normaaliuden käsite on venyvä ja riippuu siitä, kuka lasta kulloinkin arvioi.
Poikkeamat normaalista voidaan leimata lapsen ongelmaksi, vaikka kyse olisi opettajan vaikeudesta kohdata mielestään haasteellinen oppilas.
Kun lapsia luokitellaan huolimittareilla, he leimautuvat. Huolet vaihtuvat, leimat jäävät.
Kertooko erityisoppilaiden määrän kasvu siitä, että erityislapset tunnistetaan ja he saavat apua entistä paremmin? Vai onko kyse siitä, että koulujärjestelmä on tarkoitettu vain keskivertolapsille?
Pitääkö lapsi rodunjalostaa sellaiseksi, että hän kelpaa koululle? Vai pitäisikö koulun muuttua sellaiseksi, että kaikki lapset hyväksyttäisiin ja että kaikkia tarpeen mukaan tuettaisiin?
Kolumni