Ympäristökeskusteluun osallistuvien näkemykset ovat usein liian ehdottomia. Muita ei haluta kuulla,vaikka keskustelu ja tavoitteiden hionta yhteistyössä veisivät aidosti eteenpäin. Demokratiassa yhteistyö on viisas menettelytapa.
Ympäristöpolitiikan vaikuttajiksi on pesiytynyt ryhmittymiä, jotka katsovat tietävänsä ainoan oikean totuuden. Ne ajavat tavoitteitaan myös keinoin, jotka ovat demokratiassa vieraita. Kun ulkoparlamentaarisin tempauksin edistettävien päämäärien todellinen vaikutus on usein vähintään kiistanalainen, joskus myös epäilyttävä, menettelytapoja ei missään tapauksessa voi pitää oikeutettuina.
Kaikkien tuntemia esimerkkejä ovat monet metsäkiistat, joissa lailliset hakkuut on pysäytetty näyttävillä operaatioilla. Niissä kiivaimpana toimijana häärivä Greenpeace tuntee usein huonosti kiistellyn alueen historiaa. Ikimetsäksi väitetty alue on monesti melko tavallista talousmetsää, usein sentään päätehakkuun ikään ehtinyttä.
Joissakin tapauksissa vaaditulla suojelulla olisi ympäristön kannalta kehnoja vaikutuksia. Reippaasti kasvava metsä on tehokas hiilidioksidin sitoja. Lahoava metsä tuottaa enemmän kasvihuonekaasuja kuin sitoo niitä.
Keskustelijoiden pitäisi jaksaa muistaa, että ympäristö on yhteinen. Kukaan ajatteleva ihminen ei varmasti halua tuhota omaa eikä lastensa ja lastenlastensa elämisen mahdollisuuksia. Keskustelu on erityisen toivotonta silloin, kun tunne voittaa järjen ja luulo tutkitun tiedon.
Vaikuttajien tyylistä puhua toistensa ohi löytyy tuoreita esimerkkejä. Ympäristöasioissa aktiivinen kokoomuslainen europarlamentaarikko Eija-Riitta Korhola ja hänen miehensä, ympäristömuutoksen professori Ari Korhola ovat käyneet kiivasta sananvaihtoa Korholan kollegoiden, myös ympäristöministereinä toimineiden vihreiden Satu Hassin ja kokoomuksen Sirpa Pietikäisen kanssa. Asioista on väännetty kättä Helsingin Sanomissa vastapuolen sanomisia mitätöiden.
Europarlamentin keskustaoikeistolaisten puolueiden kokouksessa Korhola varoitti hyväksymästä kaikkea vihreän liikkeen esittämää ja kehotti vaalimaan bisneksen sekä luonnon tasapainoa, "ympäristöpolitiikan kolmatta tietä".
Entinen pääministeri Paavo Lipponen hämmensi perjantaina samaa soppaa kirjoituksellaan Turun Sanomissa - tyylilleen uskollisena reippain sanankääntein. Lipposta närästi erityisesti se, että Suomi on hänen mukaansa leimattu Saksassa "reaktoreiden valtakunnaksi".
Lipponen on oikeassa muistuttaessaan, että jo naapurissamme Ruotsissa käytetään ydinvoimaa suhteellisesti enemmän kuin Suomessa puhumattakaan EU:n puheenjohtajaksi juuri siirtyneestä Ranskasta, jossa ydinvoiman osuus sähkön tuotannosta on EU:n suurin.
Kolmas tie, jota Eija-Riitta Korhola sanoo ympäristöasioissa tavoittelevansa, olisikin tarpeen. Ihmisten on kyettävä elämään ja tulemaan toimeen säällisesti. Ilman toimitusvarmaa, vakaata sähköntuotantoa yhteiskunta ei voi toimia.
Parasta olisi, että niin Korhola kuin hänen kollegansa europarlamentissa ja eduskunta kykenisivät rakentavaan keskusteluun ympäristö- ja energia-asioissa. Samaa täytyy toivoa ns. luonnonsuojelujärjestöiltä. Keskusteluun singotaan toistuvasti väitteitä, jotka esittäjä mitä ilmeisimmin tietää vääriksi. Moraalitonta oman pesän likaamista on levittää ulkomaille väritettyä ja väärää tietoa kotimaasta.