Pyhän Andreaan kirkon urkujen juhlaviikon päätöskonsertti 24.9 Oulussa. Juha Soranta, urut, sekä jousiyhtye ja kuoro johtajana Olli Heikkilä.
Kun lapsi kolhaisee itsensä, niin aikuisen lohduttava puhallus haihduttaa kivun. Jos tämä lohduttava teho puettaisiin ääneksi, niin kuulovaikutelma olisi suunnilleen sama kuin Kaakkurin uusissa uruissa: niissä on pehmeä, nokkahuilumainen yleissointi, joka sopii erinomaisesti sellaisiin kappaleisiin kuin Lisztin Consolation, lohdutus.
Kuten viikko sitten Pyhän Andreaan kirkon urkuja sormeillut urkutaikuri Kalevi Kiviniemi totesi: tämä soitin ei kilju eikä huuda, vaan laulaa. Laulajia säestettäessä ei siten ole vaaraa, että he jäisivät urkujen pauhinan alle.
Päätöskonsertin ilonaihe oli urkujen ohella taidokas kuoro, jonka avara ja puhdas sointi oli kuin sävy sävyyn urkujen kanssa. Keväällä perustettu nuorekas laulajisto eläytyi osuuteensa musikaalisuudella ja lauluteknisellä varmuudella, joka lupaa hyvää myös isompia kirkkomusiikkiteoksia ajatellen. Myös mieslaulajien osastosta kumpusi ilahduttavaa voimaa.
Karjasillan seurakunnan kanttori Juha Soranta aloitti konsertin pienimuotoisilla Bachin ja romantiikan ajan urkukappaleilla, joiden tunnelmaan hänen meditatiivinen artikulointitapansa sopi mainiosti. Kuoron esittämät koraalit urkupreludien lomassa jatkoivat teemaa. Kuoronjohtaja Olli Heikkilän tapa muotoilla musiikki oli sykkivän ilmavaa eikä kaihtanut myöskään tekstin ekspressiivisiä aspekteja. Jousiyhtyeen obligatot toivat mehevyyttä sointipalettiin.
Konsertin loppupuolella Kuulan, Merikannon ja Sibeliuksen teokset sallivat lisätä urkujen rekisteröintiin julistavampia sävyjä. Orkesteria jäljittelevän dramatiikan rakentaminen olisi kuitenkin vaatinut muhkeampaa urkusoundia kuin soitin tarjosi. Rekisterinvaihdokset pudottivat paikoin trumpettimaisesta loistosta ikään kuin tyhjän päälle. Urku auki, teki mieli hihkaista Sibeliuksen Finlandiassa, jossa Juha Soranta säästeli paukkuja loppunousuun.