Vuoden lopulla nousi kohu Instru Optiikan henkilöstökoulutuksista, joissa työntekijät jaettiin vihreisiin, keltaisiin ja punaisiin. Ensimmäiset olivat hyviä, toiset kehityskelpoisia ja kolmannet ongelmallisia. Viimeisen ryhmän kohdalla puhuttiin yrityksen myrkyttämisestä sisältäpäin.
Toimitusjohtaja joutui paineissa myöntämään, että ryhmäjako ja kovat sanat olivat virhe. Anteeksipyyntö auttoi.
Johtaminen ei ole helppoa, mutta arkijärjellä pääsee pitkälle. Virheitä vältetään, jos töissä käyttäydytään hyvin ja mielipiteille on reilusti tilaa. Instru Optiikan koulutusta ei olisi järjestetty, jos työntekijät ja johdon neuvonantajat olisivat sanoneet, ettei näin voi tehdä.
Työelämä muuttuu julkisuuspaineiden, digitalisaation ja ilmastonmuutoksen seurauksena, mutta myös siksi, että niin moni väsyy ja mielenterveysongelmat yleistyvät.
Psykiatrian professori Jyrki Korkeila on perehtynyt suomalaisten ahdistukseen. Helsingin Sanomissa hän kertoo, miten meillä on taipumus ahdistua lillukanvarsista. Sukujuhla tai silmälasien valinta voi tuntua epämukavalta. Ahdistus nousee, vaikka tiedämme, että asia hoituu.
Korkeila puhuu lillukanvarsista väheksymättä asiaa. Ahdistus on todellinen tunne, vaikka syy siihen olisi pieni.
Hänen mukaansa luolamiesaikoina ahdistus piti ihmisen hengissä. Vaikka elämä on nyt helpompaa ja turvallisempaa, aivot eivät sitä ymmärrä. Seurauksena on ylivireyttä ja väsymistä, josta toipuminen on yksilöllistä. Osa pärjää, osa kuormittuu.
Tilannetta ei helpota se, että työelämässä riittää paineita. Tulostavoitteet, urahaaveet, tunnollisuus, leikatut resurssit ja tarve saada kiitosta ja rahaa puskevat ahertamaan enemmän kuin on terveellistä. Lopulta ihminen voi olla niin kierteellä, ettei pysty valitsemaan mikä on välttämätöntä ja mistä voi luopua, jotta elämä olisi hyvää.
Kierroksia otetaan kaikesta: harrastuksista, ruuasta, vaatteista, autosta, kodista, mökistä, matkoista, somesta tai vaikka ikkunaverhoista. Osa huolista on vakavia ja todellisia, mutta stressaamme myös tarpeettomasti.
Abit ottavat kovia paineita ylioppilaskirjoituksista, vaikka kyse on koulun loppukokeesta, ei koko elämästä. Joka kesä media jakaa vinkkejä töihinpaluuahdistukseen, ikään kuin lomalta töihin meno olisi tavatonta.
Viikko sitten tennistunnilla syöttöni olivat hävettävän huonoja. Loppuillan kirosin itseäni, vaikka kyse oli harrastelijasta, mailasta ja pallosta. Luolamies ei olisi vaivautunut edes hymähtämään moiselle.
Isokaan epäonnistuminen ei näytä pahalta, kun sitä katsoo jälkikäteen ja suhteuttaa ihmiseloon. Nolostuminen on töppäyksen nopea seuraus, mutta sen jälkeen kannattaa antaa enemmän tilaa armolle kuin ankaruudelle. Aurinko nousee ja laskee virheistä huolimatta – silloinkin, kun tapaus saa itkemään.
Alttius ahdistua näkyy työelämässä. Jos kiire on jatkuvaa, pahoinvoinnin oireita ei välttämättä huomata. Jos kiireeseen yhdistyy puhumattomuuden kulttuuri – tai pahan puhuminen selän takana – työnteko on kurjaa eikä ahdistus ainakaan helpota. Lopulta kärsii kaikkien tuloskunto.
Itseohjautuvissa työyhteisöissä ongelmat voivat muhia pitkään, jos töistä selvitään kutakuinkin kunnialla. Paha olo pysyy piilossa, kun etätöitä tehdään paljon ja yhteisinä hetkinä jaetaan vain korvakarkkeja – asioita, joita on mukava kuulla. Hyväkään pomo tai työkaveri ei ole ajatustenlukija, siksi myös vaikeat asiat pitäisi sanoa ääneen.
Työelämän henkinen kuorma on tiedossa, ja käytössämme on melkoinen määrä kokemusta ja teoreettista osaamista ongelmien ratkaisusta. Siksi on merkillistä, että pahoinvointi on niin yleistä.
Kaikilla työpaikoilla pitäisi olla julkilausutut arvot ja yhteinen ymmärrys siitä, mitä ollaan tekemässä ja mitä ei. Kun tämä tiedetään, voidaan toimia linjakkaasti ja karsia turhaa.
Uuvuttavan yliyrittämisen ei pitäisi olla normaalia, vaan hätämerkki. Jos kierrettä ei saada poikki, periksi antaminen on viisasta.
Johtajavalinnoissa kannattaisi painottaa paitsi sopivaa taustaa ja näyttöjä, myös suhteellisuudentajua ja sivistystä. Hyvä johtaja malttaa levätä, miettiä ja lukea muutakin kuin alansa raportteja. Ihmisen rajojen ymmärtäminen ei saa olla älysormuksen neuvojen varassa.
Historian professori Markku Kuisma arvioi Ylen haastattelussa, että huippujohtajat toimivat kuin laumaeläimet: kuuntelevat ajan henkeä enemmän kuin omaa järkeään.
Laiskasti ajattelevassa laumassa tehdään virheitä, ja pahimmillaan ne myönnetään vasta kohun jälkeen. Optiikkafirma ei ole ainoa esimerkki. Oulussa on kerrottu kaupunginteatterin ongelmista, ja Tampereella kipuilee yliopistoyhteisö.
Ahkera ja herkkä suomalainen ansaitsee reilut puitteet työnteolle. Töissä on voitava näyttää haavojakin, mutta niitä ei saa tahallaan aiheuttaa toiselle.
Karina Jutila on yhteiskunta-tieteiden tohtori ja e2 Tutkimuksen johtaja.