Vuosi 1968: ensin murhataan Martin Luther King, sitten Robert Kennedy ja seuraavaksi Tshekkoslovakia miehitetään. 1950-luvun puolivälissä syntyneestä nuo tuolloin hyvin pelottavilta tuntuneet tapahtumat hytisyttävät vieläkin, neljä vuosikymmentä myöhemmin. Se oli painostava, sodan tuntuinen vuosi.
Euroopan ja itse asiassa koko maailman hulluna vuotena tapahtui paljon muutakin. Nuoriso kapinoi ennennäkemättömällä tavalla vanhempiaan ja yhteiskuntaa vastaan osoittamalla mieltä, kuuntelemalla rockia, käyttämällä huumeita ja harrastamalla vapaata rakkautta. Imperialismi oli tuon ajan ruma sana.
Murhien nostamat pintaväreet tasoittuivat, ja Prahan kevään kukistamisen aiheuttama järkytys kuittautui 1990-luvun taitteessa, kun neuvostososialismi romahti. Sen sijaan hullu vuosi on täällä vielä tänäänkin. Moni sen tunnetuiksi tekemistä porskuttaa edelleen. Vai mitä on sanottava viimeksi siitä, että Erkki Tuomioja tarjoutuu taas SDP:n muutosvoimaksi?
Vuonna 1968 molemmat maailmanjärjestelmät, kapitalismi ja sosialismi, joutuivat lujille. Länsimaissa opiskelijanuoriso nousi kaikkea mahdollista vastaan, mutta järjestelmä kesti eikä se iskenyt kyynelkaasua ja vesitykkejä lukuun ottamatta takaisin. Vakavin tilanne oli Pariisissa, jossa saattoi olla lähellä jopa ns. vallankumouksellinen tilanne. Sosialistimaissa nuoriso ei lähtenyt kaduille, mutta järjestelmä iski silti takaisin. Varsovan liiton panssarit takasivat Tshekkoslovakiassa, ettei nähty sitä, olisiko ihmiskasvoista sosialismia ollut mahdollista rakentaa.
Jossittelevan historian kannalta on kutkuttavaa pohtia, mitä olisi tapahtunut, jos Leonid Brezhnev ei olisi päättänyt murskata Prahan kevättä. Jos ihmiskasvoisesta sosialismista olisi tullut jotakin Tshekkoslovakiassa, olisiko se ottanut tulta muuallakin, ehkä jopa neuvostoleirin ulkopuolella? Mihail Gorbatshov yritti uudistaa sosialismia 20 vuotta myöhemmin, mutta sen aika oli mennyt ohi. Potilas oli jo ehtinyt kuolla.
Moni 1960-luvun radikaali varmaan ihmettelee, mikä nykynuorisoa vaivaa. Ilmassa olisi nyt sakeanaan aiheita, joiden takia nuoriso olisi lähtenyt tuolloin liikkeelle, vähemmästäkin. Silloin oli Yhdysvaltain käymä Vietnamin sota, nyt on Yhdysvaltain käymä Irakin sota. 1960-luvun kapitalismi oli pehmoilua 2000-luvun globalisaatioon ja pätkätöihin verrattuna. Ilmastonmuutos olisi ollut ennen hyvä protestiaihe.
Yksi syy aikojen erilaisuuteen lienee se, etteivät 60-lukulaisten ja nykynuorison maailmat ole niin eri planeetoilta kuin 60-lukulaisten ja heidän vanhempiensa. Toinen syy voi olla siinä, että kun reaalisosialismi romahti, hautaan meni samalla myös markkinatalouden ainoa vaihtoehto. Vai ovatko Fidel Castron tai Hugo Chavezin sosialismin mallit katu-uskottavia?
40 vuodessa yli-ideologisoinnin tilalle on tullut aatetyhjiö eikä idealismista näy merkkiäkään. Johtuisiko tämä aatteeton aika siitäkin, että 60-lukulaisilla meni överiksi?
Suomessa hullun vuoden näkyvin tapahtuma oli Vanhan ylioppilastalon valtaus 25. marraskuuta 1968, päivää ennen valtaajien "sääty-yhteiskunnan löyhkäävimmäksi jäänteeksi" haukkumaa Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan satavuotisjuhlaa. He vaativat muun muassa marxilais-leniniläisten ryhmien perustamista tiedekuntiin. Ajan henkeä kuvaa se, miten presidentti Urho Kekkonen kommentoi valtausta: "Ennakkoluulottomasti ajatteleva nuoriso on tulevaisuuden ideologinen pommi. Siinä on maailman toivo."
Ei aikaakaan, kun ennakkoluulottomuus katosi ja liikehdintä muuttui ideologiseksi pommiksi tavalla, jota Kekkonen tuskin tarkoitti ja toivoi. Kommunistipuolueen taistolaisvähemmistö onnistui kanavoimaan opiskelijanuorison kapinan omaksi voimakseen. Muutkin kuin taistolaiset alkoivat suhtautua Neuvostoliittoon kritiikittömästi.
Noissa ympyröissä toimi paljon ihmisiä, jotka ovat edelleen huippunimiä politiikassa ja monilla muillakin aloilla. Heillä on paljon valtaa. Läheskään kaikki eivät ole päässeet henkisesti irti tuon ajan ajatusmaailmasta, tuskin pääsevätkään. He reagoivat Natoon ja Yhdysvaltoihin vanhoilla vaistoillaan. Venäjästä he eivät oikein tiedä, mitä ajatella: Yhtäältä se on sortuneen ihanteen kehto, mutta toisaalta kapitalismi on siellä nyt jopa kovempaa kuin lännessä.
Muutaman vuoden nuoremman on vaikea ymmärtää, mitä ihanaa siinä kaikessa 60-lukulaisessa vallankumoushössötyksessä nyt oikein oli. Okei, myönnetään: kyllä siinä rock-musiikissa oli ja on edelleen jotakin. Muutoin 40-vuotispäiviä ei taideta suuremmin juhlia.