Tyhjyys, autius, yksinäisyys, katkeruus ja viha. Kielteisiä tunteita, jotka saattavat helposti nousta pintaan, kun huippu-urheilijan ura päättyy.
Ei olekaan enää selkään taputtajia, hurraavia kansanjoukkoja, gloriaa. Poissa ovat huoltajat, sponsorit, valmentajat, pukukopin tuttu haju. Kukaan ei halua haastatella, kuvata - eikä pyydä nimikirjoitusta.
Yksi urheilija osaa suunnata energiansa muualle ja jatkaa elämäänsä. Toinen taas on lähes ylittämättömän tyhjyyden äärellä, eikä lohtua tarjoa muu kuin päihteet.
Julkisuudesta elävällä on vaikeinta
"Mitä enemmän urheilija on luonut omakuvaansa julkisuuden kautta, sitä vaikeampaa hänellä on uransa lopettamisen jälkeen. Jos menestys muiden silmissä on ollut tärkeää urheilijan itseluottamukselle, ulkonaisen palautteen loppuminen voi olla todella raju muutos", psykologi Päivi Frantsi sanoo.
"Huippu-urheilijoissa on keskimääräistä enemmän narsistisia ihmisiä kuin muussa väestössä. Urheilu on itsekeskeistä puuhaa."
Toinen äärimmäisyys on urheilija, joka on viis veisannut, mitä lehdet kirjoittavat. Hän on elänyt itselleen ja tavoitteilleen - ei julkisuudelle.
"Tällaiset urheilijat ovat yleensä jo osanneet rakentaa tulevaisuuttaan ja katsoa eteenpäin. Heille on helppoa siirtyä muihin tehtäviin urheilu-uran jälkeen", Frantsi kuvailee.
Tukiverkko häipyy, kun ura loppuu
Lajiliitot tekevät kaikkensa, että heidän aarteensa munisi mahdollisimman paljon kultamunia. Valmentajien ohella lääkärit ja psykologit opettavat ylittämään itsensä - voittamaan.
"Tottahan se on, että liittojen kiinnostus urheilijoihin päättyy, kun ura on ohi", Frantsi myöntää.
Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksen (KiHu) psykologi Niilo Konttinen myöntää myös systeemin raakuuden.
"Uransa jälkeen urheilija ei tuota mitään, joten ei häneen kannata panostaakaan. Tässä olisikin miettimistä, kenelle kuuluu urheilijan sopeuttaminen takaisin normaalielämään. Pohdinta menee helposti keskusteluksi resursseista: kuka maksaa", Konttinen sanoo.
Urheilijalle tulee ongelma: miten hän määrittää ihmisarvonsa, kun kaikki entinen loppuu ja ympäristö murenee täysin.
"Urheilija ei tiedä, mistä voisi hakea ihmisarvoaan tukevia signaaleja. Onko hän enää yhtään mitään?"
Lajien välillä
on eroja
Dosentti Konttinen on havainnut, että joidenkin lajien urheilijoilla lopettaminen on helpompaa niin sanotun jäähdyttelyn kautta.
"Joukkuelajin urheilijan sosiaalinen verkosto on ollut pukukopissa, jota tulee ikävä. Ikämieskiekon tai harrastepalloilun kautta on mahdollisuus kokea vielä samaa tunnetta, kun itse huippuvaihe on ohi. Mutta esimerkiksi keihäänheittäjälle lopettaminen on yleensä varsin totaalista: paikat eivät kestä heittämistä, joten eipä paljon jäähdytelläkään."
Niilo Konttinen heittää heti kolme urheilijaa, joiden siirtyminen urheilusta "siviiliin" on ollut onnistunut.
"Painija Tuomo Karilasta tuli urheilulääkäri, Harri Kirvesniemestä suksitallipäällikkö. Toni Nieminen kypsyi kommentaattoriksi sekä ravi- ja mäkivalmentajaksi uransa jälkeen. Hyviä esimerkkejä löytyy onneksi paljon."
Avainsana on koulutus.
"Urheilija valmentautuu jopa vuosikymmenen muutaman vuoden huippuaikaa varten. Jos samalla tajuaa, että ura ei kestä ikuisesti, tulee yleensä hankkineeksi itselleen koulutuksen ja siten ammatin selkänojakseen. Tietenkin ystäviä ja sosiaalista kanssakäymistä tulisi olla urheilukaverien ulkopuolellakin. Sitten niitä tarvitaan, kun hektinen kilpaurheilu on takana. Näin ihmistä ei ole odottamassa tyhjiö", Niilo Konttinen pohtii.