Suomen poliittinen kulttuuri on muuttunut kymmenessä vuodessa rajusti. Tuore esimerkki siitä on entisen kokoomusministerin, kansliapäällikkö Kari Häkämiehen kohtalo. Sisäministeri Kari Rajamäki oli pidättänyt hänet virasta jo ennen kuin julkisuuteen oli edes tullut tieto Häkämieheen kohdistuneista vakavista rikosepäilyistä. Ennen vanhaan tällaisesta brittiläistyyppisestä suoraselkäisyydestä vain unelmoitiin Suomessa.
Päätös virasta pidättämisestä tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta niin nopeasti, että Häkämies tuskin ehti edes miettiä itse johtopäätösten tekoa. Muistissahan on, että esimerkiksi entinen kokoomusministeri, kansanedustaja Sirpa Pietikäinen otti vastuun kärystään ratissa ilmoittamalla jättäytyvänsä pois eduskuntavaaleista.
Suvi Lindén erosi puolestaan lyhyen harkinnan jälkeen ministerin virasta jouduttuaan rajuun julkiseen myllytykseen oululaisen golf-kentän avustusten takia. Häkämies ei eronnut itse, mutta hän voi yhä tehdä niin. Hänellä tuskin on muuta mahdollisuutta kuin erota tai tulla erotetuksi, jos tuomio tulee.
Rajamäen oli pakko pidättää kokoomuksen vaikutusvaltaisimpiin henkilöihin kuuluva Häkämies virasta. Kenenkään korkeassa asemassa olevan virkamiehen - eikä vain maan sisäisestä turvallisuudesta vastaavan poliisiministeriön kansliapäällikön - asema ei kestä sellaista päivänvaloa, mihin Häkämies oli itsensä saattanut. Pahoinpitely, törkeä pahoinpitely ja yllytys yksityisyyden suojan rikkomiseen televiestinnässä ovat vakavia rikoksia. Jo pelkkä kansliapäällikköön kohdistuva poliisin epäily riitti perusteeksi hänen hyllytykselleen.
Molempien iltapäivälehtiin sen jälkeen vuodetut yksityiskohtaiset tiedot kyseisistä tapahtumista ovat hyvin vakuuttavia ja uskottavan tuntuisia.
Häkämies on politiikan vanha kehäkettu. Hän on nähnyt ja kokenut politiikassa suurin piirtein kaiken mahdollisen, kulissien edestä ja takaa. Hänestä spekuloitiin jopa mahdollisena kokoomuksen puheenjohtajana ja Ville Itälän haastajana. On täysin käsittämätöntä, että hänen asemassaan oleva virkamies on sortunut sellaiseen, mistä häntä epäillään - ilmeisesti vielä kestävin perustein. Häkämiehen arviointikyky on pettänyt pahan kerran.
Voi vain kysyä, mikä sekoitti miehen pään? Sokaisiko valta hänet? Häkämies on leikkinyt tulella jo kauan ja ottanut yksityiselämässään riskejä, jotka viisas kiertäisi kaukaa. Miksi? Häkämiehen on täytynyt tietää, millainen julkinen mylläkkä syntyy, jos tiedot hänen yksityiselämästään putkahtavat julkisuuteen.
Molemmat iltapäivälehdet ovat painaneet aukeamakaupalla hyvin detaljipitoisia juttuja Häkämiehen edesottamuksista. Vain äskeinen Irakin sota on saanut niiltä osakseen viime aikoina enemmän palstatilaa, jos urheilua ei oteta huomioon. Merikukka Forsiuksen ja Hjallis Harkimon jymyromanssikin oli kuin kalpea aavistus Häkämiehen rinnalla.
Häkämieheen kohdistunut julkinen huomio - Kaleva ja kaikki muut tiedostusvälineet mukaanlukien - on uusi osoitus median nykyisestä voimasta. Se on niin murskaavaa, totaalista ja repivän yksityiskohtaista, että alan ammattilaistakin hirvittää. Kaivammeko me toimittajat itsellemme kuoppaa? Onko valta - valta hallita julkisuutta - sokeuttanut meidätkin? Olemmeko heilahtaneet äärimmäisyydestä toiseen, itsesensuurin ajasta täydelliseen holtittomuuteen?
Eikö se riitä, että uutisoimme Häkämiehen töppäykset? Pitääkö meidän kääntää tapahtumapaikalla jokainen kivi ja kaivaa esiin pieninkin yksityiskohta, jolla on myyntiarvoa?
Suomessa tuskin on enää yhtään täysi-ikäistä, joka ei tiedä, mitä Häkämies on tehnyt. Moraalinen tuomiokin on jo tullut. Se voi olla oikea, vaikka vanhaan lautamiesjärkeen kuuluukin, että tutki ensin ja hutki vasta sitten. Lainvoimainen tuomio tulee perästäpäin, ja se lienee linjassa Häkämiehelle annettujen pikatuomioiden kanssa.
Kenenkään maine ja kunnia eivät kestä sellaista mediamyllytystä, jonka kohteeksi Häkämies on joutunut - ei kuitenkaan median takia vaan oman kätensä kautta. Jos hän olisi pysynyt kaidalla tiellä, lehdistä saataisiin yhä lukea myönteisiä juttuja Häkämiehen fiksuista linjanvedoista perheväkivaltaa vastaan ja kadehditusta, vallantäyteisestä elämästä.
Häkämies ei ole ensimmäinen nimekäs henkilö, joka on joutunut valtavan mediamyllytyksen kohteeksi. Hän on hännänhuippu pitkässä jonossa, joka alkaa Jaakko Lassilasta, Kauko Juhantalosta ja Ulf Sundqvistista. Julkisuuden paineiden takia asemansa menettäneitä on Suomessa paljon, muun muassa Jorma Reini, Arja Alho, Iiro Viinanen, Seppo Lindblom, Antero Siljola, Matti Ahde ja Johannes Koroma. Joukkoon voi lukea myös Antti Piipon, joka vaaransi asemansa yrityksensä johdossa ja pilasi maineensa parin vaaleaverikön takia.
Tiedotusvälineiden toimintaa arvioitaessa on syytä pitää mielessä, ettei media ole synnyttänyt tyhjästä negatiivista julkisuuskierrettä, joka on koitunut monen isokenkäisen tuhoksi. He ovat tehneet sen itse. Tiedotusvälineille on hyväksytty vallan vahtikoiran rooli. Jos ne vaikenisivat herrojen edesottamuksista, ne laiminlöisivät tehtävänsä demokratiassa.
Suomalainen media ei liioin toimi omaperäisesti. Samat julkisuuden pelisäännöt ovat voimassa myös Yhdysvalloissa ja Britanniassa sekä muissakin EU-maissa. On epärealistista olettaa, että median toiminta Suomessa muuttuisi olennaisesti, vaikka sitä yritettäisiinkin panna kuriin tuomioistuimissa tai vaikka iltapäivälehdet malttaisivat hillitä hieman itseään.
Tosiasiaksi jää, että huipulla tuulee aina ja että sinne nousee ihmisiä, jotka eivät osaa tai halua katsoa eteensä. Kari Häkämiehenkään varoittava esimerkki tuskin jää viimeiseksi.