Presidentti Tarja Halonen on tyylilleen uskollinen. Jos hän olisi vain kohottanut pikkusormeaan myöntymisen merkiksi, näinä päivinä vietettäisiin komeita tasavaltaisia juhlia. Halonen sai kuitenkin jouluaattoon osuvasta syntymäpäivästään hyvän syyn matalan profiilin juhlintaan pienissä piireissä. Lahjahevoset ja -pässit saavat jäädä talliin. Kansainvälisiä arvovieraitakaan ei nähdä tungeksimassa Mäntyniemen porteilla.
Vaikka kansa osoittaisi varmaankin mielellään arvostustaan maan ensimmäiselle naispresidentille ja soisi hänelle korkean profiilin seremoniat, on ilmeistä, että Halosen valitsema tapa juhlia hyväksytään yleisesti. Suomalaiset ovat tottuneet pienen alkuhämmingin jälkeen siihen, ettei tasavallan 11. presidentti mahdu samaan kaavaan kuin hänen edeltäjänsä.
Halonen on erilainen presidentti, mutta ei vain siksi, että uusi perustuslaki vei presidentiltä valtaa juuri silloin, kun hänestä tuli valtionpää. Hän on tuonut presidentti-instituutioon omaa persoonaansa ehkä voimakkaammin kuin kukaan toinen ennen häntä Suomessa. Kymmenen Halosen edeltäjää yrittivät sopeutua urhoollisesti korkeaan presidentilliseen rooliin kaikkine vallan tunnusmerkkeineen - kuka paremmin, kuka huonommin.
Halosen toimintaa on leimannut alusta lähtien tietynlainen epäpresidentillisyys ja omapäisyys. Ne näyttäytyvät arkisuutena viran hoidossa. Kun Halonen tulee paikalle, fanfaareja ei yleensä soiteta eikä punaista mattoa levitetä hänen eteensä. Halonen toimii vähän kuin Irlannin ja Islannin (nais)presidentit, vaikka maiden välillä on huomattava ero: Halosella on nimittäin uuden perustuslainkin aikana todellista valtaa ja vielä kovalla alueella, ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.
Islannin ja Irlannin presidenttien roolit ovat edustuksellisempia ja seremoniallisempia. Halonen on todellinen päättäjä, ja hän näyttää haluavan pitää tiukasti kiinni valtaoikeuksistaan. Pari virkanimitystä on jopa osoittanut, että hän on ainakin yhdessä suhteessa yhtä päättäväinen kuin Urho Kekkonen konsanaan: hänkin haluaa käyttää presidentin valtaoikeuksia maksimaalisesti ja tulkinnanvaraisella alueella liikkuen. Halosen tonttia on vain paljon pienempi kuin oli Kekkosella.
Halosen huippusuosiota on selitetty ja tulkittu viime päivinä väsyksiin saakka. Halonen on kuin poliittinen luonnonoikku, onhan hänen suosionsa liikkunut joissakin mittauksissa jopa 90 prosentin tietämissä. Kalevan kyselyissäkin se lähenteli 90 prosenttia. Miten joku voi olla noin suosittu? Tuollaisten lukujen ei pitäisi olla mahdollista demokratiassa, mutta niinpä ne vain ovat.
Ainakin tällä hetkellä.
Halosen suosio tuntuu vielä käsittämättömämmältä, jos ajassa hypätään taaksepäin neljä vuotta. Presidentinvaalit olivat loppuvuonna 1999 täydessä käynnissä. Nimet gallupien kärkisijalla vaihtelivat. Siellä komeilivat Elisabeth Rehn, Esko Aho ja Riitta Uosukainen. Neljännelle sijalle oli nauliutunut muuan porkkanatukkainen ulkoministeri, Halonen. Hän oli pudonnut toivottoman tuntuisesti kärjen vauhdista.
Sosiaalidemokraateiltakin oli loppua usko Haloseen vielä marraskuussa 1999. Halosen nousu alkoi kuitenkin joulukuussa, ja nyt hän ei ole vain valtionpää, vaan myös Suomen kaikkien aikojen suosituin presidentti. Jopa suositumpi kuin Urho Kekkonen ja Mauno Koivisto olivat aikoinaan.
Lähes kaikki tuntevat sadun rumasta ankanpoikasesta, josta tuli joutsen. Tarinan henkilöitymän voi nähdä Halosessa, mutta se, että niin kävi, ei voi johtua pelkästään hänestä itsestään tai siitä, mitä hän tekee. Asiaan vaikuttaa myös se, mitä katsojan silmässä näkyy.
Kauneus on katsojan silmässä, sanotaan. Suomalaiset haluavat nähdä Halosessa enemmän ja parempaa kuin mitä hän on. Halosen suosioluvuista voi päätellä, ettei hänessä ole kansan mielestä lainkaan heikkouksia tai että hän tekee aina kaiken oikein ja parhain päin. Sellainen ei ole mahdollista käytännössä. Ei Halonen sentään mikään yli-ihminen ole. Tavallisiin kuolevaisiin hänkin lukeutuu.
Voidaan ehkä jo puhua jonkinlaisesta kollektiivisesta harhasta. Kun kaikki hokevat samaa asiaa riittävästi, se muuttuu vallitsevaksi totuudeksi. Urho Kekkosen kohdalla kävi juuri niin. Kekkosen ikinuoruutta toisteltiin niin, ettei kansa nähnyt presidentin dementoitumista ennen kuin se oli tapahtunut tosiasia.
Tai sitten kyse on yksinkertaisesti siitä, että suomalaiset näkevätkin Halosen juuri sellaisena kuin hän on: turhia konstailemattomana ja mutkattomana persoonana, joka ei vaadi eikä halua, että hänelle pokkuroidaan. Ehkä heistä on mieluisaa, ettei tasavallan ensimmäinen naispresidentti edes yritä sovittautua miesedeltäjiensä luomaan presidentilliseen rooliin. Heille sopii, että Halonen on tehnyt presidentti-instituutiosta näköisensä.
Niin tai näin, Halosen suosion huippu osuu sopivasti hänen 60-vuotispäiviinsä. Vaaleilla valittu ihminen tuskin voi toivoa itselleen parempaa lahjaa kuin kansan varaukseton arvonanto ja kunnioitus.
Taivaita hipovassa suosiossa on kuitenkin yksi ikävä piirre: se ei voi kestää loputtomiin. Halosen populariteetti on saavuttanut lakipisteensä, ja nyt on kyse vain siitä, koska lasku alkaa ja kuinka jyrkkä siitä tulee.
Runsaan kahden vuoden päästä pidettävien presidentinvaalien paine muuttaa asetelmia. Kun kilpailijoita ilmaantuu näkökenttään, Halosen kannatus kääntyy väistämättä jonkinlaiseen laskuun.
Sitä ennen käydään kuitenkin keskustelu Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta. Halonen ei voi ottaa kantaa liittoutumiseen vain omien mieltymystensä mukaan tai kansan tunnettua tahtoa myötäilemällä. Presidentin on ajateltava maan etua ja imaistava lopulta selkeästi kantansa.
Ottipa hän kantaa liittoutumisen puolesta tai sitä vastaan, siitä seuraa kritiikkiä, joka laskee hänen suosiotaan.