Kirjoittaja on Helsingin ja Tampereen yliopistojen valtio-opin dosentti, joka työskentelee neuvottelevana virkamiehenä puolustusministeriössä.
hdysvaltain presidentti George W. Bush tekee 23-26.5. ensimmäisen vierailunsa Venäjälle presidentti Vladimir Putinin kutsusta. Vierailu on vakiintunut osa yhteydenpitojärjestelmää, joka on muotoutunut maiden välille viimeisten vajaan kahden vuosikymmenen aikana. Kylmän sodan kaksinapaisessa maailmassa maiden päämiesten tapaamiset olivat harvinaisia.
Presidentti Ronald Reaganin ja NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatshovin kohtaamisesta Genevessä 1985 alkoi uusi käytäntö, pysyvä suora yhteydenpito kahden suurvallan päämiesten kesken. Suhteissa on ollut vaihtelunsa vuoden 1991 jälkeen. Yhteistyö maiden kesken ei edennyt Jeltsinin kaudella niin pitkälle kuin Yhdysvalloissa odotettiin.
Yhdysvaltain ja Venäjän väliset suhteet muuttuivat dramaattisesti vuosien 2000-2001 välisenä aikana. Tähän vaikuttivat kolme tekijää. Ajallisesti ensimmäinen oli Vladimir Putinin nousu Venäjän johtoon. Putin on monien mielestä ollut kaikkea sitä mitä Jeltsin ei ollut - nuori, toimintakykyinen, johdonmukainen, päättäväinen, tarmokas ja Venäjän edut henkilökohtaisten etujen edelle asettava. Pitämällä kiinni Venäjän kansallisista eduista Putin toi maansa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan ennustettavuutta.
Toinen tekijä oli George W. Bushin valinta Yhdysvaltain presidentiksi. Toisin kuin oletettiin, on Bush osoittautunut vahvaksi poliittiseksi johtajaksi. Bushin Yhdysvallat on Putinin Venäjän tapaan pitänyt tiukasti kiinni määrittelemistään kansallisista eduista. Myös Bush on tuonut maailmanpolitiikkaan ennustettavuutta.
Kolmas ja vaikutuksiltaan merkittävin muutostekijä on ollut syyskuun terrori-iskut. Sekä Washingtonissa että Moskovassa tajuttiin, että kylmän sodan aikainen vastakkainasettelu on kadonnut ja tilalle ovat nousseet uudet uhkat, jotka ovat torjuttavissa vain tiivistyvällä yhteistyöllä.
Parantamalla suhteitaan Venäjään Yhdysvalloille avautui mahdollisuus panostaa aikaisempaa enemmän terrorismin vastaiseen taisteluun yleensä sekä toimintaan terrorismia tukevia häirikkövaltioita vastaan erityisesti. Venäjä taas koki taistelevansa Tshetsheniassa samaa uhkaa vastaan kuin Yhdysvallat Afganistanissa. Kun Yhdysvallat aikaisemmin arvosteli Venäjää ihmisoikeuksien rikkomisesta, muuttui kritiikki miedommaksi ja kätketymmäksi. Molemmissa maissa huomattiin, että lyhytjänteinen etujen tavoittelu ei ole hyödyllistä.
Kylmän sodan aikana asevalvonnassa oli kyse tasapainon löytämisestä aseistuksen määrän ja laadun suhteen. Kun Bush alkoi esitellä ajatuksiaan asevalvonnasta, valtaosa kansallisista ja kansainvälisistä reaktioista oli kauhistuneita. Tavoitteiden uskottiin johtavan Venäjän ja Yhdysvaltain välisten suhteiden kärjistymiseen ja varustelukilpailun kiihtymiseen.
Vastuu kielteisestä kehityksestä olisi kuulunut Yhdysvalloille. Sitä vastaan esitetty syytelista onkin ollut pitkä. Se ei ole liittynyt kansainväliseen jalkaväkimiinat kieltävään sopimukseen, se kieltäytyi ratifioimasta ydinkoekieltosopimusta, esitti perusteettomia syytteitä muiden maiden proliferaatiopolitiikasta, sanoutui yksipuolisesti irti 1972 solmitusta ABM-sopimuksesta eikä ole ollut halukas hyväksymään biologisten aseiden kieltosopimukseen kehiteltyjä valvontamekanismeja.
Syytteet eivät kuitenkaan kestä yksityiskohtaisempaa tarkastelua. Yhdysvallat on osallistunut aktiivisesti miinanraivaushankkeisiin eri puolilla maailmaa, on pitänyt kiinni päätöksestään olla suorittamatta ydinkokeita, olkoonkin että teknisiä valmiuksia on parannettu. Venäjä on hyväksynyt Yhdysvaltain päätöksen vetäytyä ABM-sopimuksesta ilman että strateginen vakaus on tästä kärsinyt. Ja juuri ennen huippukokousta Yhdysvallat ja Venäjä ilmoittivat sopineensa ydinkärkien määrän supistamisesta alle kolmasosaan nykytasosta. Keskustelua biologisista aseista jatketaan.
Venäjä hyväksyi Naton edellisen laajentumiskierroksen vain pitkin hampain. Samalla tehtiin selväksi, että uutta laajentumiskierrosta ja varsinkaan Baltian maiden jäsenyyttä ei tulla hyväksymään missään olosuhteissa. Näyttää siltä, että laajentuminen jatkuu. Jos ulkoministeri Colin Powellia on uskominen, saattaa Nato Prahan huippukokouksessa ensi syksynä saada jopa seitsemän uutta jäsentä, niiden joukossa myös Viro, Latvia ja Liettua. Myös Naton ja Venäjän välisen yhteistyöneuvoston toimintaa tehostetaan. Venäjä tulee saamaan aikaisempaa paremmat mahdollisuudet vaikuttaa Naton päätöksentekoon, vaikka mistään veto-oikeudesta ei olisikaan kyse. Moskovassa ollaan mitä ilmeisimmin tehty se johtopäätös, että Naton poliittisen painoarvon kasvamisen myötä siihen tulee luoda aikaisempaa tiiviimmät yhteistyösuhteet.
Uuden Nato-suhteensa myötä Venäjä saa kansainvälistä painoarvoa. Toki Venäjäkin on joutunut tekemään myönnytyksiä, muun muassa hyväksymään amerikkalaisten joukkojen läsnäolon Kaukasuksella ja Keski-Aasiassa.
Dagestanin tapahtumat ovat uusin osoitus siitä, että Tshetshenian sodan jatkuessa myös Venäjä on terrori-iskujen kohde. Venäjän kasvava painoarvo näkyy myös siinä, että sitä ollaan yhtenä toimijana (muut Yhdysvallat, EU ja YK) vetämässä mukaan Lähi-idän lähes umpikujaan ajautuneeseen rauhanprosessiin.
Venäjän ja Yhdysvaltain presidenttien huippukokoukselta voidaan perustellusti odottaa konkreettisia ja kestäviä tuloksia. Kansainvälinen yhteisö saa samalla ensimmäistä kertaa syyskuun 11. päivän tapahtumien jälkeen tilaisuuden nähdä, onko siirtyminen uuteen kansainväliseen järjestykseen ollut todellinen.