Terveys on kautta ihmiskunnan ollut yksilön kannalta tärkeä asia. Erilaisia kallonporaajia ja shamaaneja on tarvittu Kaukoidästä ja faaraoiden Egyptistä aina Suomen Lappiin. Vakavan sairauden tai onnettomuuden kohdatessa hätä hengestä on ajanut hakemaan apua.
Kuninkaat ovat vuosisatojen ajan tarvinneet sotilaskirurgiaa, jotta sotajoukot pystyvät tappelemaan toisia sotajoukkoja vastaan.
Terveydenhuollon yhteiskunnallisesti merkittävää roolia alettiin ymmärtää ehkä joskus sata vuotta sitten, kun tehdaspatruunat alkoivat järjestää hoitoa työväelleen.
Kuitenkin kunnollinen sairauksien hoitaminen oli vielä 1900-luvun alkupuoliskolla hyvinvoivan ja rikkaan väestön etuoikeus. Vasta 1960-luvun lopulla virisi Suomessa ajatus järjestelmällisestä kansan terveyden hoitamisesta.
Luotiin kansanterveyslaki.
Suomalainen kansanterveysjärjestelmä vuodesta 1972 oli maailman huippua. Olin silloin opiskelemassa: lääkärikurssimme siirtyi sisätautiklinikalta kirurgiaan, lastentaudeille, naistentaudeille, neurologiaan sitä mukaa, kun Oulun yliopistollista sairaalaa rakennettiin Kontinkankaalla kohti etelää.
Me – silloinen opiskeleva lääkärisukupolvi – olimme täysillä mukana rakentamassa suomalaisen lääketieteen historiaa: modernia sairaalaa, uudenaikaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä.
Ja kun pelmahdimme sairaalan seinien sisältä ulos terveyskeskuksiin, ideologiamme oli kansanterveys. Jokaisella kansalaisella oli – piti olla! – oikeus tasapuolisiin terveyspalveluihin. Jos puutteita oli, me perustelimme lisätarpeet.
Hyvä aika mahdollisti sen, että puutteet korjattiin. Minä ja monet muut olimme oikeasti ylpeitä, vaikka nimitys ”kolmen markan lääkäri” ei aina kovin imartelevalta tuntunutkaan.
Terveydenhuollon huippuja voidaan kuitenkin katsella monella tapaa. Kansanterveysjärjestelmä oli järjestelmähuippu. Samaan aikaan, erityisesti viimeisen 20-30 vuoden kuluessa on kehittynyt valtavasti uudenlaista hoito- ja tutkimusosaamista, hoitohuippua. Järjestelmähuippu ei ole pystynyt osaamishuipun mukana, eikä kansanterveysjärjestelmä tänä päivänä enää pysty takaamaan ihmisten tasa-arvoista ja viiveetöntä hoidonsaantia.
Järjestelmiäkin on pyritty korjaamaan. Jo yli 20 vuotta sitten luotiin perusterveydenhuoltoon väestövastuukokeiluja, jotka eivät kuitenkaan ottaneet tulta.
Yli 20 vuotta on siitäkin, kun kunnille annettiin mahdollisuus hankkia terveydenhuoltopalveluja yksityisiltä. Itse toimin tuolloin Taivalkoskella, ja kunta lähtikin toisena kuntana koko maassa optimoimaan niin omia kulujaan kuin apua tarvitsevien potilaiden nopeasti saatavaa hoitoa.
Kansantaloudellisesti merkittäväksi yhteistoiminta ei ole kuitenkaan kehittynyt. Yksittäiset potilaat ovat saaneet avun vaivaansa nopeasti ja juuri senhän pitäisi olla hyvän järjestelmän tarkoitus. Vastaavasti vuonna 2008 voimaan tullut palvelusetelilainsäädäntö tähtäsi samaan.
Kuusamossa aloitimme ostot erikoissairaanhoidon palvelusetelillä maan ensimmäisenä kuntana ja kokemus on sama kuin edellä: yksilöt ovat saaneet avun, mutta palvelusetelistä ei ole tullut merkittävää kansanliikettä tai taloudellista kannustinta järjestelmien kehittämiselle.
Nyt meneillään on järjestelmäharppaus, jossa etsitään keinoja osaamishuipun ja järjestelmähuipun yhdistämiseksi. Mutta jos aiotaan saada suomalainen kansanterveyshuolto huipulle resurssien niuketessa, mikään pelkkä organisaatioratkaisu ei riitä. Tarvitaan työnjaon rukkaamista sosiaali- ja terveydenhuollon kesken, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon kesken, eri ammattiryhmien kesken. Tarvitaan prosessien uudistuksia, tarvitaan suorastaan mullistavia uudistuksia tietotekniikan hyödyntämisessä – nythän tietotekniikka ei ole sairaanhoidon prosesseja muuttanut toistaiseksi juuri mitenkään.
Toki jotakin on, vaikkapa omahoidossa. Ja vastikään tässä lehdessä kerrottiin pienestä asiasta oululaisessa vanhustenhuollossa: asuntojen avaimia ei tarvitse kuljetella. Tällainen pieni asia saattaa säästää resursseja uskomattomasti ja tällaisia varmasti löytyy lisää.
Perusterveydenhuoltoa korjattaessa ei tule unohtaa huippuosaamista ja erikoissairaanhoidon toimivuutta. Itse olen juuri toipumassa – hitaasti tosin – vaikeasta tulehdussairaudesta, johon liittyy äärimmäisen harvinainen keskushermosto-ongelma. Ongelma tuli esiin niinkin ”tavanomaisessa” tutkimuksessa kuin aivojen magneettikuvauksessa.
Mutta tässäkin asiassa Oulussa, maailman laidalla, ollaan kansainvälisen tieteen huipulla.
Sairaala ei nuku.
”Ja se on meidän parhaaksi”, kuten potilaskumppanini lakonisesti totesi.
Niilo Keränen on lääkintöneuvos ja kansanedustaja (kesk.) Taivalkoskelta.