Maaliskuun puolivälissä Yle Uutiset julkisti tulokset ulko- ja turvallisuuspoliittisesta kyselytutkimuksesta, jolla pyrittiin peilaamaan tuoreita näkemyksiä Suomen turvallisuuspolitiikasta sekä sitä koskevasta keskustelusta. Kyselystä vastasi televisiouutisten EU-toimittaja. Kun asianomainen on tunnettu tunneperäisistä uutisreportaaseista, joissa tekijän omat näkemykset ja mieltymykset on usein luettavissa ruumiin kielestä ja painotuksista, oli tutkimukseen vasiten paneuduttava -- ei vähiten sen raflaavien otsikoiden vuoksi.
Vastauksista koostuva tutkimusaineisto jäi suppeaksi, joten sen näytöstä ja todistusvoimasta voidaan keskustella. Kiinnostavampi oli kyselytutkimuksen kohteeksi valikoitu joukko, jonka osalta toistuivat nimikkeet huippudiplomaatit ja huippututkijat. Jälkimmäiset oli löydetty Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran jäsenkunnasta. Kun yhteisö oli ainakin minulle tyystin tuntematon, piti oikein ottaa selvää, millaisesta eliittijoukosta on kysymys.
Saatavilla olevat niukat tiedot kertoivat kitkuttelevaa elämää viettävästä yhdistyksestä, johon kuuluu tutkijoita ja harrastajia kovin eri aloilta. Todellisia huippututkijoita en joukosta löytänyt ja silmiin pisti myös se, että monen tutkimusala sivuaa Suomen turvallisuuspolitiikkaa turvallisen etäältä. Harvalla jäsenistä on omakohtaista tuntumaa aihepiiriin, ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen nelikentät ovat yleensä kaukana arjen realiteeteista. Nimenomaan Venäjä-tietous, jota osa Ylen tutkimuksen kysymyksistä sivusi, oli tässä joukossa harvinaista. Se siis "huippututkijoista" ja tulosten merkittävyydestä.
Kiinnostavampi oli toinen ryhmä: "huippudiplomaatit". Niin vaativaa luonnehdintaa vastaavaan hahmoon en muista törmänneeni ulkoasiainhallinnossa enää vuosiin. Toki joku iäkkäämpi saattaa olla Talleyrandinsa lukenut, mutta mitä siitä on vuosien saatossa jäänyt mieleen, on toinen juttu. Tuskin nykyinen aika edes suosii moisten "vanhakantaisten" säilymistä. Onhan EU-politiikka eräänlaista kimppakyytiä, missä eri maiden diplomaatit eivät juuri muista virkamiehistä eroa.
Enää ei tarvita vallan käytävillä suvereenisti liikkuvia taivuttelijoita ja vakuuttajia eikä ylivertaisia neuvottelijoita, joiden valttina ovat erinomainen yleissivistys, pitkä kokemus, laaja kielitaito, ehtymätön työtarmo sekä ennen muuta taito salata omat näkemyksensä ja tunteensa.
Tutkimuksen mukaan kaksi kolmasosaa näistä huippuammattilaisiksi tituleeratuista oli sitä mieltä, että Suomen perustuslakia tulee kiireimmän kaupalla korjata ja aloittaa se nimenomaan tasavallan presidentin valtaoikeuksia rajoittamalla. Vielä suurempi joukko kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että eduskuntavaalikamppailu oli jäänyt liian latteaksi: ehdokkaiden ja puolueiden olisi pitänyt puhua enemmän ulko- ja turvallisuuspolitiikasta! Siis siitä, mistä lähes ainoana näyttää yhä vallitsevan suomalaisittain harvinainen konsensus.
Otsikoita saatiin syntymään paljastamalla, että ulkoministeriö oli kehottanut "huippudiplomaattejaan" olemaan vastaamatta kysymyksiin. Kuulemma monet "suurlähettiläistä" olivat perin huolissaan UM:n "avoimuuskulttuurista".
Kieltoihin en oikein jaksa uskoa. Sen sijaan on hyvinkin mahdollista, että eksellenssejä on muistutettu, ettei terveen järjen käyttökään ole kielletty. Edellä kuvatuilla aihepiireillähän ei pitäisi olla mitään tekemistä ulkoasiainneuvosten tehtävien kanssa. Jos avoimuudella on tarkoitettu sitä, että erilaisiin kyselyihin pitää saada vastata, suosittelen ensi hätään osallistumista vaikka "Tanssii tähtien kanssa" ja "Idols" -äänestyksiin. Se on varmasti yhtä mielekästä, mutta imagon kannalta turvallisempaa.
Toisaalta olisi toki toivottavaa, ettei ulkoasiainhallinnossa erehdytä samaan kuin puolustusvoimissa, missä erilaiset "päivystävät everstit" suoltavat päivittäin lausuntoja sellaiseen tahtiin ja tyyliin, että siitä on turha koettaa päätellä puolustusvoimain virallista kantaa asiaan.
Kyselytutkimuksen jälkimmäisessä osassa "huippudiplomaatit" olivat sitä mieltä, että Suomen tulisi Venäjän suurvaltapoliittisten pyrkimysten vuoksi arvioida turvallisuuspoliittinen linjansa uudelleen, toisin sanoen reivata kurssia. Samalla he "näkivät runsaasti perusteita" Suomen jäsenyydelle Natossa. Yksi esitetyistä perusteluista oli puolustusmäärärahojen säästyminen. Tosin sekin kaatui jo parin päivän kuluttua, kun kenraali Hägglund todisti, ettei jäsenyys toisi säästöjä puolustusmenoihin. Samalta tietämyksen tasolta näyttävät kummunneen muutkin argumentit.
Tutkimuksesta kävi ilmi, että tällaisia "huippudiplomaatteja" löytyi 14. Kun ulkoasiainhallinnossa työskentelee puolentoista sataa samantasoista virkamiestä, tuossa joukossa kaikki tuntevat toisensa ja myös kollegojen ulkopoliittiset sympatiat ja antipatiat. Kyllä siitä joukosta runsaat kymmenen Venäjä-fobista ja Nato-henkistä löytyy. Toki jokaisella saa olla omatkin mielipiteet, mutta niitä tuskin kannattaa ryhtyä esittelemään ikään kuin suulla suuremmalla saati puuttua asioihin, jotka ainakin toistaiseksi kuuluvat ulkopoliittiselle johdolle.
Eniten olen ihmetellyt sitä, miten nämä "huippudiplomaatit" Nato-jäsenyyden puolesta peistä taittaessaan unohtivat tyystin, että he tulivat samalla kannustaneeksi suomalaisia rikkomaan Pariisin rauhansopimuksen määräyksiä. Se ei erityisemmästä asiantuntemuksesta todista.
Kirjoittaja on professori, ulkoasiainneuvos.