Kolumni

Huhuu, seu­raat­ko? Oletko todella mukana?

Pohjantiellä matkalla töihin. Edessä vasemmanpuoleisella kaistalla ajava auto valuu epäilyttävästi oikealle.

Aino Isojärvi.
Aino Isojärvi.
Kuva: Janne Körkkö

Pohjantiellä matkalla töihin.

Edessä vasemmanpuoleisella kaistalla ajava auto valuu epäilyttävästi oikealle. Niin välinpitämättömästi, ettei liike vaikuta suunnitellulta. Auto jää melko tarkasti kaistojen väliin, välillä huojuen takaisin vasemmalle, välillä sukeltaen taas oikealle. Hiljennän varmuuden vuoksi. En käsitä, mihin suuntaan kuljettaja on pyrkimässä.

Aino Isojärvi.
Aino Isojärvi.
Kuva: Janne Körkkö

Poistun tieltä Kaukovainion liittymästä. Viilettäessäni ohi panen merkille, kuinka kuski selaa kännykkää. Pitkin moottoritietä, kahdeksankymmenen kilometrin tuntinopeudessa.

Tulen kotiin.

Pihalla minua odottaa herttainen näky. Muuan isä työntää lapselleen vauhtia keinussa. Lapsi nauraa ääneen ja anoo isäänsä tuuppaamaan keinua korkeammalle, aina vain korkeammalle.

Iltapäivän auringonsäteet suorastaan hehkuvat kaksikon ympärillä. Tuollaisista arkisista yhteishetkistä syntyy kultaisia muistoja, ajattelen.

Sitten huomaan jotain kummallista. Isä pukkaa keinua ainoastaan yhdellä kädellä. Toisessa kourassaan miehellä on kännykkä, jonka ruudulta hän ei nosta kumaraista katsekontaktiaan. Sen sijaan hän irrottaa toistuvasti otteensa keinun ketjusta ja laskee lapsensa heilumaan itsekseen.

Isä naputtelee vähän väliä viestejä, joissa käsitellään varmaan Aikuisten Juttuja, Oikeasti Merkityksellisiä Bisneksiä – onhan multitaskaus helppoa, kun kotitoimisto löytyy nykyisin taskunpohjalta. Passiivisuudella on kuitenkin hintansa.

Lapsi pyytää kauniisti ja huhuilee isäänsä, vaikka tämä on aivan siinä vieressä. Vaivalloisesti isä luovuttaa toisen kämmenensä huolimattomalle keinutukselle, mutta silmiä ei pienokainen saa. Eikä isän mieltä.

Todellinen läsnäolo on tänä päivänä kivuliaan harvinaista ja siksi myös korvaamattoman arvokasta. Sen puuttuminen voi johtaa keskinäisen kiintymyksen ja yhteyden kadottamiseen, tai jopa välirikkoon. Lisäksi se lietsoo ponnetonta, selittämätöntä melankolisuuden tunnetta.

On turhauttavaa mennä lounaalle ystävän kanssa, jos keskustelun lomassa saa vastaukseksi ainoastaan puolinaisia myöntäviä ilmaisuja ja apaattisia nyökkäyksiä, kun tätä kiinnostaa enemmän kommentointi tuntemattomille verkossa.

Jos ilta on ainoa hetki, jolloin pariskunta voi vaihdella kuulumisiaan ja ajatuksiaan, ja kumpikin käyttää sen kännykän tai tabletin selailuun, on turha ihmetellä, miksi toinen vaikuttaa etäisemmältä kuin aikaisemmin.

Karmaisevinta on, kun kännykkä edesauttaa turhien vaaratilanteiden syntymistä. Hiljattain uutisoitiin, kuinka tänä kesänä on hukkunut poikkeuksellisen paljon lapsia. Suomen uimaopetus- ja hengenpelastusliiton kommentti oli vertahyytävän osoitteleva: valvova aikuinen ei voi selata kännykkää, sillä lapsi voi painua vedenpinnan alle jo yhden somepäivityksen aikana.

Kaikista suurimman opetuksen olen saanut omalta koiraltani.

Kymmenettä vuottaan porskuttava eläinystäväni on jo käynyt hieman jäykäksi – näkö alkaa sumentua, eikä kuulokaan ole entisellään. Vilpittömässä vajaavaisuudessaan se on silti tavattoman viisas olento.

Koirani on oivaltanut, että kännykkä on eloton möhkäle, jolla on hengettömyydestään huolimatta ihmeellinen vaikutusvalta olemukseeni. Jopa pikinokka ymmärtää täydellisesti, mitä laite tekee minulle.

Jos lasken puhelimeni pöydälle, koirani heiluttaa villisti häntäänsä. Mikäli poimin sen takaisin, koirani laskee häntänsä murhemielisesti alas.

Niin yksinkertaista se on.