Alkuun pieni muistuma kesätoimittajan päivästä lappeenrantalaisessa lehdessä joskus 1980-luvun alkupuolella. Linnoituksen alueelta oli löytynyt ihmisten luita. Ei ollut tiedossa, kuinka vanhoja, mutta vanhoja joka tapauksessa. Soitto maakuntamuseoon: milloin Lappeenrannan alueella on tapettu ihmisiä?
"Ainahan täällä on tapettu ihmisiä", kuului vastaus.
Ehkä ei kuitenkaan koskaan niin paljon kuin kesällä 1944. Tuon ajan tapahtumat saattavat olla Suomen sotahistorian suurin jäljellä oleva arvoitus, eivätkä sitkeät huhut suostu katoamaan ennen kuin asioista on vihdoin saatu selvyys suuntaan tai toiseen.
Siihen ei vaadita paljon. Lähinnä tarvitaan tahtoa, ehkäpä myös rohkeutta.
Jo yli 60 vuotta on elänyt tarina, jonka mukaan Lappeenrannan Huhtiniemessä toimi vetäytymisvaiheen ollessa pahimmillaan salainen sotaoikeus. Rintamalta paniikissa karkuun juosseita miehiä päätyi sinne, eivätkä he koskaan palanneet. On puhuttu jopa satojen sotilaiden teloituksista.
Ongelma on, että mitään todisteita näiden väitteiden tueksi ei ole löytynyt. Ei arkistomerkintöjä, ei asiakirjoja, ei tapahtumissa suoraan osallisina olleita, ei mitään. Ainoa fakta on kymmenen ruumiin löytyminen, kun alueelle rakennettiin leirintäaluetta 1971. Jatkotutkimuksia ei tehty. Sanotaan, että kuolleet ehdittiin todeta viime sodan sotilaiksi, mutta kaikki tuota löytöä koskevat asiakirjat ovat sittemmin kadonneet.
Lappeenrannan paikallisessa julkisuudessa Huhtiniemen arvoitus on ollut sitkeästi esillä, ja viime aikoina muuallakin. Yleisradion TV2 on tehnyt asiasta dokumentin. Heikki Hietamies on kirjoittanut tapauksesta kirjan, monessa lehdessä on ollut kirjoituksia, internetin keskustelupalstoilla väitellään. Salaisen kenttäoikeuden väitetty sotatuomarikin on nimetty.
TV2:n toimittaja Juha Portaankorva ja Lauri Törnin perinnekilta hakivat tahoillaan lupaa kaivauksiin Huhtiniemessä viime kesälle, mutta rahoitus ei järjestynyt ja asia siirtyi.
Huhut tuntuvat olleen viime vuosina voimistumaan päin. Se tarkoittaa, että tapaus ei suostu katoamaan mielistä.
Mikäli sanottu salainen kenttäoikeus todella oli olemassa ja määräsi täytäntöön karkureiden joukkoteloituksia, se on jälkikäteen katsoen lähes uskomaton vaihe Suomen sotahistoriassa. Vaihe, joka heti haluttiin pitää visusti salassa ja joka siis tiedettiin jo noissa oloissa vääräksi. Eivätkä omaiset tietäisi vieläkään mitään, että kesällä 1944 kadonnut saattaakin maata joukkohaudassa Lappeenrannassa eikä jossain Kannaksella.
Tällaisen asian selvittämisen ei pitäisi olla yksittäisten harrastajien niskoilla. Kunnon tutkimusten tekeminen nykyisellä leirintäalueella ei vaadi isoja resursseja eikä rahoja. Suomen valtio on viime aikoina selvittänyt kiitettävästi vuoden 1918 tapahtumia, ja jatkosodan ihmisluovutuksia Saksaan tutkitaan niitäkin. Tässä olisi yksi kohde lisää.
Jos Huhtiniemessä jotain tapahtui, se on tulkittava vetäytymisvaiheen vaikeaa tilannetta vasten. Keskustelusta ei tulisi helppoa, mutta se olisi käytävä: terveen valtion pitää pystyä kohtaamaan koko historiansa. Jos taas alueelta ei kerrassaan mitään löydy, silloin voi vihdoin todeta, että huhut ovat olleet vain huhuja.
Mutta niin kauan kun asiaa ei kunnolla tutkita, yliote on ihmisten puheilla eikä mahdollisella totuudella. Samalla elää epäily siitä, että löytämättä voi olla jotakin, jota ei virallisesti haluta löytää.