Hugo Chávez, Fidel Castro, Steve Jobs. Kolme vallankumouksellista. Listan ensimmäistä nimeä on viime viikot käsitelty uutisissa miehen kuoleman jälkeen. Kahdesta jälkimmäisestä on hiljattain ilmestynyt suomeksi ansiokas elämänkerta.
Hugo Chávezia näyttää enemmistö hänen omasta kansastaan jumaloineen ja vähemmistö inhonneen. Erikoisen uran hän teki. Venezuelassa ei nähty sosialistista vallankumousta siinä mielessä, että valta olisi jyrätty käsiin kansannousulla.
Vaalien kautta mentiin. Tosin vastustajat kokeilivat kertaalleen sotilasvallankaappausta, ja sellaista yrittämällä Chávezkin uransa aloitti.
Karismaa ja vahvaa tahtoa löytyi, ja pitkiä palopuheita – sekä öljyrahaa, jolla operoida. Kun maan asiat kohta alkavat mennä solmuun, voidaan aina sanoa, että työ jäi kesken. Legenda Chávezista tulee väistämättä. Mutta silti taisi lähinnä olla populistinen erikoisuus, jonka ura jää historian alaviitteeksi.
Fidel Castron kohdalla niin ei ole käynyt. Le Monde Diplomatique -lehden päätoimittaja Ignacio Ramonet, itsekin tunnettu globalisaatiokriitikko, on tehnyt Kuuban johtajasta tiiliskiven kokoisen haastattelukirjan. Se on hyvin myötäsukainen kohteelleen, mutta se antaa persoonallisen äänen tulla kuuluviin ja jotenkin ymmärrettäväksi.
Tämä herättää kysymyksen siitä, mitä Kuuban todellisuus oikein todellisuudessa on. Maan järjestelmä näyttäisi olevan vahvemmalla pohjalla kuin oli yksikään itäisen Euroopan kommunistisista luomuksista. Jos se olisi helposti romahtaakseen, se olisi jo historiaa.
Fidel Castro pystyi toteuttamaan 1950-luvulla vallankumousvisionsa pelaamalla vähät korttinsa äärimmäisen taitavasti. Taitoihin on kuulunut myös kyky pysyä hengissä, monista vastakkaisista yrityksistä huolimatta.
Kun Castrosta aika väistämättä joskus jättää, nähdään se, millaisen jäljen pienen karibialaisen saarivaltion johtaja on jättänyt globaaliin tajuntaan. Se ei ole aivan vähäinen.
Mutta onko tästä poliittisen toimintamallin esikuvaksi? Ei sentään. Ei siitäkään huolimatta, että monet Kuuban sosiaaliset mittarit – lukutaito, terveys – ovat hyvällä tolalla ja luultavasti takaavat järjestelmän jonkinlaisen säilymisen pidempään kuin luulisi.
Politiikassa vallan keskittäminen omiin käsiin, vastustajien syrjäyttäminen ja oman näyn vimmainen toteuttaminen ovat ominaisuuksia, joilla päätyy diktaattorin maineeseen ja taloussaartoon.
Talouselämässä niillä pääsee suureen maineeseen, tai saa potkut. Kun peräkkäin lukee Castron ja Applen perustajan Steve Jobsin elämänkerrat, on vaikea välttää ajatusta, että miehissä on jotain samaa. Etenkin heidän peräänantamattomuudessaan ja itsenäisessä ajattelussaan.
Järjestelmän säilymisestä on kyse myös Applen kohdalla. Mitä tapahtuu Steve Jobsin jälkeen? Emme tiedä, tai ehkä sittenkin tiedämme. Walter Isaacsonin kirjoittama Jobsin elämänkerta kuvaa, mitä tapahtui, kun Jobs 1980-luvulla savustettiin pois luomastaan yhtiöstä. Kului jokunen vuosi, ja kaikki oli tärviöllä. Applea kun oli ryhdytty johtamaan kuin normaalia firmaa, eikä siitä mitään hyvää tullut.
Yritysjohtajana Jobs oli tinkimätön ja säälimätön visionääri. Sitä ennen hän oli huumeita käyttänyt vaihtoehtohörhö, joka haki sisäistä guruaan Intiasta. Hän oli tasan sellainen hahmo, joka ei normaalisti ikinä pääsisi ison firman johtajaksi, ellei se ole hänen omansa.
Eikä yksikään innovaatiokurssi johda siihen, mitä hän teki. Jobsin tarina saa havahtumaan, miten paljon ympärillä olevan teknologian olemassaolosta on ollut aivan pienestä kiinni. Tietokoneen hiiri, kosketusnäyttö, elokuvien tietokoneanimaatiot, taskun musiikkilaitteet, mitä kaikkea. Asioita, jotka normaalifirmojen toimintamalleilla olisivat jääneet tekemättä.
Mutta ovatko nämä kolme miestä nousseet taitavuutensa vai silkan sattuman vuoksi? Kaikilla olisi kaikki voinut mennä pieleen aivan alkuvaiheessa, tai he olisivat voineet valita ihan toisen polun. Mutta aina näköjään paljon voi olla pienestä kiinni.