"Sain ensimmäiset farkkuni kansakoulussa vuonna 1967. Pakko oli saada, kun muillakin alkoi olla. Vaan ei se niin itsestäänselvää ollut vähävaraisessa perheessä ostaa Jameksia, joita farkut taisivat Pudasjärven kulmilla noihin maailmanaikoihin olla. Sain kuitenkin.
Housut olivat iso pettymys, kun oli tottunut suoriin, väljiin ja joustaviin housuihin. Isä nimitti farkkuja peltihousuiksi, joita ei jalkaansa panisi, eikä pannut. Farkut olivat joustamattomat, vaikeuttivat lapsen liikkumista ja haisivat pahalle, mutta pakko oli pitää. Ne ahisti fyysisesti, ja sehän aiheuttaa puolestaan henkistä ahistusta.
Vaan on noita Amerikan farkkuja sittemmin tullut ostettua läjäpäin."
Mies, 48
"En muista ensimmäisiä farkkujani, mutta Beaversit kyllä muistan. Pari numeroa liian pienet housut olivat tönköt kuin betonista tehdyt kaupasta kotiin tullessa, joten ne piti jynssätä juuriharjalla ja kuumalla vedellä heti. Sitten ne pantiin märkänä jalkaan, jotta ne istuisivat.
Kun punk tuli, ei merkkifarkkuja enää huolittu. Mitä halvemmat, sitä paremmat. Niissä yleensä oli kammottavat leveät lahkeet, jotka kätevästi kavennettiin itse joko käsin tai äidin ompelukoneella pilleiksi. Tulos oli joskus hupaisan näköinen, koska saumat menivät miten sattuu. Se vaan tietysti paransi asiaa.
Punk-aikoina farkuista sai tyylikkäät tekemällä niihin solmuja laittamalla ne kloriittiin. Halvat farkut hajosivat tämän käsittelyn jälkeen parissa kuukaudessa. Sekin vain paransi asiaa, kun polvi tai persaus vilkkui farkun reiästä, tiesi olevansa ultracool."
Mies, 45
"Ostin ekat väriäpäästävät farkut 1975 oppikoulun viimeisellä luokalla. Falmers-farkut olivat tuolloin suurinta huutoa, niissä oli isot takataskut, jonne sai sujautettua pitkävartisen värikkään kamman. Kamman varren piti ehdottomasti näkyä. Jamekset olivat tuolloin ehdottomasti out, vain joku nyhverö olisi suostunut laittamaan ne jalkaansa.
Farkut eivät olleet mitkä tahansa olohousut, niiden piti olla tiukat eli niiden piti kiristää aika tavalla. Housuja ostamassa oli sisko ja ystävä mukana. Tämä siksi, että housujen ostaja makasi lattialla, kun kaksi ihmistä veti vetoketjua kiinni. Kun näin meneteltiin, saatiin sopivan piukeat. Olivat muistaakseni koko 24 tai 26 tuumaa, eikä varsikaan painanut kuin 50 kiloa.
Falmersit olivat tosi coolit, kireät ja komeat!"
Nainen, 46
"Farkku-rankingista 1970-luvun puolivälissä sen verran, että pohjimmaisena olivat Lassot, joita osuuskaupat myivät, toiseksi heikoimmassa huudossa Jamekset. Yläpäässä Levi´s ja Wrangler, keskikastia esim. Lee, Lee Cooper, Landlubber, Beavers.
Beavers-mainoksessa nuorisoporukka huudahti, että We dig it! Katsoin sanakirjasta, että mitä se tarkoittaa. Ihmettelin, miksi sanovat: Me kaivamme sitä."
Mies, 45
"Ekat farkut oli mustat, joissa oli pieniä tumman vihreitä ja turkooseja kukkia, olivat Jamekset ja ikää minulla oli 5 v. Isosisko toi ne Tuhkholmasta ja malliltaan ne oli pillit. Meillä maalla ei muilla ollut kuin niitä tumman sinisiä löysäkankaisia Jameksia kullan värisine tikkauksineen. Kuulemma muut penikat kadehti; itse en sitä muista. Mutta muistan miten hyvät ne oli mato-ongella: lahkeeseen oli helppo pyyhkästä madon kurat, eikä ne näkyny missään ja vaikka kompastu kallioilla, ei menny polvet rikki, eikä edes housutkaan. Sen verran kovaa farkkuainesta ne oli.
Nuoruuden eka farkkuja oli Falmersit. Mielettömän kovaa kivipestyä farkkua (kuin peltiä) ja niiden tautisen leveät lahkeet, jotka laahas kurat&moskat teiltä talteen. Lahkeiden leveyttä mitattiin serkkujen kanssa, kenellä leveimmät. Ja niitä farkkuja ei sitt saanu millää rikki!
Systeri oli 70- ja 80-luvuilla farkkutehtaalla ompelijana: sain sen kautta vaikka millasia farkkuja käyttööni. Ne farkut ommeltiin täysin Neuvostoliiton markkinoille. Mutta kun en kehdannu käyttää sen merkkisiä (Suomi-jeans ja joitakin muitakin Love-merkkisiä), niin vaihdoimme mullekin merkit vanhoista farkuista.
Beaversin tehtaan myymälä tuli sitte paikkakunnalle ja sieltä haettiin Remun esimerkin mukaan farkkurotsit. Vaikka Remu yleensä esiinty nahkarotsissa, oli se jossain Suosikissa Beaversin mainoksessa farkkurotsissa. Jokaisella piti olla rotsi. Niitä pidettiin useampi vuosi ja sitte tulikin Teddy- ja hevari-muoti. Hevarit repi rotseistaan hihat, piirsi mustalla paksulla tussilla selkään bändien nimiä."
Nainen, 45
"James oli kova merkki 60-70-luvun vaihteessa. Mulla oli James-farkuissa James-vyö, jossa oli kilpa-auton siluetti.
Myöhemmin luokan koviksilla oli Beaversit. Kyllä minäkin Hurriganesia hulluna kuuntelin, mutta Beaversien haluaminen tuntui jotenkin liian rajulta -- ja kalliilta."
Mies, 42
"70-luvulla piti olla tiukat farkut. Lantioluihin sattui, mutta silloin farkkujen vyötärö oli korkeammalla eikä makkaroita jäänyt, tai teinit olivat hoikempia.
Ruotsissa vaatekaupoissa ja ruotsalaistytöillä näin ihmemerkkejä: gul&blå, puss o kram. Vähän teki mieli ostaa, koska kellään ei varmaan olisi kotona samanlaisia, mutta liian kalliita olivat. Hiukan nimet ällöttivät.
70-luvun alussa oli farkkujen kanssa pidettiin hai-kumppareita ja lahje pantiin saappaan varteen pussille."
Nainen, 47
"Ensimmäiset omat farkkumuistoni ovat noin vuodelta 1966. Tuolloin äidilläni oli ne elämänsä ainoat farkut. Ne olivat lantiosta löysät ja lahkeesta pillit, vyötärö oli aika tiukka sekin. Siis jotensakin 50-lukulainen meininki. Merkki James. Muistan ne hyvin koska otin itse ne käyttööni 1970-luvun alussa, jolloin olin kasvanut niihin sopivaksi.
Ensimmäiset omat farkkuni jotka muistan ostettiin kesälomareissulla Kuopiossa (luulisin kesällä 1970) ja ne olivat niin sanotut v-farkut. Eli polven kohdalla oli v:n muotoinen leikkaus, josta lähtien lahkeet levenivät reilusti. Samalla reissulla leikkuutin takapuoleen yltävät lettini poikki."
Nainen, 45
"Sain ekat Levikset vasta kuudennella luokalla. Sitä ennen olin käyttänyt jotain college- tai toppahousuja. Muistan sen, kun farkkukaupassa testasin Leviksiä ja niissä oli nappikiinnitys, niin enhän minä osannut laittaa niitä kiinni kun olin tottunut vetskareihin! Myyjän piti tulla sovituskoppiin näyttämään, kuinka napit laitetaan... Aika noloa..."
Mies, 27
"Minä aloin himoita merkkifarkkuja noin 13-vuotiaana, kun kaverit saivat pukeutua niihin, mutta minä jouduin vielä tyytymään Tiklaksen ja Jameksen tyylittömiin, jotka olivat varmaan puolet halvemmat kuin merkilliset. Kun sitten pääsin ensimmäiseen kesätyöpaikkaani 14-vuotiaana, oli selvää, mitä omilla rahoilla ensimmäiseksi ostan. Ostosten ainoa oikea ostopaikka oli Rovaniemellekin rantautunut farkkuputiikki. Muistaakseni oikeat farkut maksoivat silloin noin 100 markkaa, mikä oli hirveän suuri raha silloin. Minun ensimmäiseni olivat Leet.
Tapana oli kaventaa näiden kalliiden housujenkin lahkeita muodinmukaisemmiksi, ja sen jokainen teini teki itse, jopa pojat, ei sitä hommaa äidin käsiin uskottu. Jotta farkut olisivat piukat ja parhaimmillaan, pesimme farkkumme usein viikonlopun menoja varten. Se tapahtui juuriharjalla ja mäntysuovalla pesuhuoneen lattialla. Pulsaattoripesukoneessa oli hyvä linko, jolla farkut sai niin hyvin väännetyksi, että ne kuivuivat hyvin saunassa saunanlämmityksen aikana.
Suurta iloa tunsin ensimmäisistä kunnon farkuista, vieläkin olen sitä mieltä, että ne kankaaltaan olivat aivan toista maata kuin venyvät ja paukkuvat Tiklakset. Katu-uskottavuus nousi aivan toiseen potenssiin. Seuraavat farkkuni taisivat olla nappitasku-Lee Cooperit ja mieleen ovat jääneet myös mustat satiinifarkut kesältä 76, niiden merkkiä en muista. Äidinkin sain taivuteltua niin, että ensimmäisten omilla rahoilla ostettujen jälkeen hänkin hyväksyi merkkifarkut ja antoi niiden ostamiseen rahaa."
Nainen, 46
"Minä olin kuusivuotias, kun pääsin isän ja äidin mukaan Ouluun ostoksille pikkukaupungista vuonna 1970. Valitsin vaaleanpunaiset farkut, muistaakseni Lee-merkkiset. Isompien mielestä ne eivät varmaan olleet värin takia "oikeat", mutta minusta ne olivat iki-ihanat. Harmi vain, että ne menivät polvista puhki tai ainakin pinttyneen likaisiksi melkein saman tien, kun ajoin äidin tai jonkun muun aikuisen pyörällä ja kaaduin.
Sen jälkeen en tainnut saada ostofarkkuja moneen vuoteen, vaan äiti ompeli minulle muun muassa farkkuhaalarit, joista ei tullut oikein istuvat. Ne lököttivät rumasti takapuolesta, mutta niitä oli vain pakko pitää. Joskus kymmenen korvilla pikkukaupunkiin tuli kiertävä kaupustelija, "Härmän jätkä", joka lupasi äidilleni ja minulle farkut halvalla. Epäilin, että ne eivät varmasti ole tarpeeksi tiukat reisistä. Jätkä vakuutti, että hyvä jos saan vedettyä ne jalkaani, niin kapeat ovat. Ja totta: farkut olivat paksua, hyvänväristä denimiä ja puristivat aivan riittävästi joka puolelta! Merkki oli varmasti mikä sattuu, mutta sen päätin unohtaa.
Ja Hai-saappaiden sisäänhän se takaosa tungettiin, totta kai, ja toiseen takataskuun työnnettiin kampa, jonka varsi jäi näkyviin."
Nainen, 42
"Olin meleko vanaha, seiskalla tai kasilla kun sain ensimmäiset, Harlem-merkkiset farkut. Merkki oli kohtalaisen kuuli vaikka tietysti Beaversit ja Mic Macit ja Bee Geet olisivat olleet halutuimpia. Harlemit olivat vain löysät joka kohasta, eli ne eivät hirviästi helepottaneet siihen asti potemaani suorahousuahistusta. Sitten sain Loisit, jotka olivat soivan tiukat lahkeen suihin asti, tosi mahetsut. Leviät lahkeet eivät olleet enää kova sana, vaan alettiin elää rajua punk-aikaa."
Mies, 45
"Mattisen teollisuuden Jamekset ne olivat, ja muistelen, että siihen aikaan puhuttiin yleensä Jameksista, kun tarkoitettiin farkkuja. Ne ostettiin Ajan-asun liikkeestä, joka sijaitsi Kirkkokadulla samassa talossa Kalevan kanssa. Aikaa en muista ihan tarkasti, mutta 60-luvun alkua se varmaan oli, eikä niihin ainakaan en itse muista, vielä siihen aikaan liitetty muuta oikeaoppisuutta, kuin että ne piti saada kun muillakin oli..."
Mies, 54
