Suomen hevonen
on hirtehinen kuvaus EU-ajan Suomesta, melkein viimeisistä maaseudun mohikaaneista: luomuyrittäjästä ja Kotalan kolhoosista.
Näytelmäkirjailija Sirkku Peltolan komediallinen näytelmä päivittää ylpeät ja mahtavat Niskavuoret 2000-luvulle. Nyt on säilörehut pellossa ja toinen ääni kellossa.
Peltola kysyy, onko maaseudun asujaimilla enää mitään funktioo.
Kom-teatterin syksyllä 2004 kantaesittämä Suomen hevonen ei ole hampaaton teksti. Se on yhteiskunnallinenkin helposti nieltävällä tavalla ja huumorilla voideltuna. Siinä on vahva maku ja vinkee aromi ihan niin kuin Harmosta ja naapurin hevosista pyöritellyissä lihapullissa.
Ei siis ihme, että Suomen hevonen on lähtenyt kierrokselle maakuntiin.
Oulussa vieraileva ohjaaja Anna-Maria Klintrup määritteli Suomen hevosen postniskavuorelaiseksi syväkomediaksi. Niskavuorelaiset juuret Peltola antaa teokselleen suoraan tekstissä, eikä syvällisyyttäkään puutu. Komediaa on Oulun versiossa vähän kehnommin, kumma kyllä.
Ensi-illassa esitys ei lähtenyt kunnolla nousukiitoon, vaan räpiköi ja räpiköi mukiinmenevän ja aika mukavan tuntumassa.
Kokonaisuus ei oikein asettunut nahkoihinsa.
Teksti on hyvä. Se naurattaa - ja kaikkein makeimmin niitä, jotka kokevat Kotala-familyn epätoivoisen yrittämisen ja oudot ihmissuhdekuviot ensimmäistä kertaa. Mutta kyllä teksti kestää ja jaksaa naurattaa toista ja kolmattakin kertaa.
Suomen hevoselle hörähdeltiin, mutta ei ihan hirnuttu.
Oulussa on myös osuva roolitus. Näytelmän kantava voima on maaseutueläjän syväkurkku Äite, joka hahmona haastaa EU-standardit. Äite on media-ajan vanha emäntä, joka lukee Nakkea, vahtaa telkkaria, opiskelee englantia itseopiskeluna ja haikailee timmiä kannettavaa.
Peltola romuttaa ansiokkaasti kliseisen vanhuskuvan ja lyö poskelle ikärasismia.
Anneli Juustisen Äitessä on sopiva määrä sappea ja suorasukaista sarkasmia. Suvun matriarkka on vahva tyyppi ja vanhan kansan työteliäiden arvojen edustaja. Juustinen täyttää annetut mitat. Hänen Äitensä on juureva ja kovahko, mutta onneksi lämpöä löytyy toisella puoliajalla tyttären tyttären Jaanan (Outi Kavén) ja mummun herkissä kohtauksissa. Niissä näytelmä havisee hellimmin.
Kom-teatterin esityksen nähneillä on Juustisen Äitelle mittatikkuna Hannu-Pekka Björkmanin legendaarinen suoritus.
Tuula Väänäsen Mervi on taiteellinen sielu ja säikky esteetikko. Väänänen tekee uudesta naisystävästä tunnistettavan uskottavan hössöttäjän ilman pinnallista vaikutelmaa. Tällä naisella on periaatteita. Näitä mervejä liikkuu paljon aktiivisten kulttuurin kuluttajien joukoissa.
Esityksen väriläiskiä ja rääväsuita ovat Kotalan jälkikasvu ja naapurin KK. Sama irrottelua ja itsensä peliin uhraamista kuin helposti höynäytettävässä helvetinenkelissä Kaissa (Janne Raudaskoski) olisi saanut olla enemmän.
Vierailevat gimulit Outi Kavén ja Riitta Toropainen näyttävät, että nelikymppisestä naisesta irtoaa vielä kaksitoistavuotias murkkutyttö eikä tee edes heikkoa.
Yksi esityksen estoista on tosikkomainen suhtautuminen roolihenkilöihin. Se tukki luovuuden ja tappoi ilon.
Turhan totisesti yritettyjä henkilöitä ovat Pentti Korhosen Lassi ja Jaana Kahran Aili. Lassi on yhden tunteen mies ja Aili yhden ilmeen nainen. Olisi tarvittu jotakin pientä säröä, että kummankin kupla olisi puhjennut.
Intiimi näyttämö on Reija Hirvikosken lavastuksessa kiteytetty muutamalla merkkiä ja värisävyä myöten taiten valitulla kodinkoneella ja tekstiilillä. Se on tiptop mielikuvan mukainen. Ei puutu edes kärpäspaperia.
Pukusuunnittelija Pasi Räbinä on tutkinut yhtä hartaasti Maatilan Pellervo -lehden vanhaa ja uudempaa navettamuotia.
Moni asia on siis kohdallaan, mutta jotain mukkuja oli komedian matkassa.
Esityksen aikana mietti, että on se ihme, miksei tämä jo repeä riemuksi, ala iskeä täysillä tulta ja kantaa kohisten. Joukossa on hyviä kohtauksia ja pilkahduksia.
Kokonaisuus ei nouse kun pyrstö liimautui. Tekstin tason älykäs ilotulitus ei siirtynyt näyttämöllisen toiminnan ja kontaktien tasolle.
Suomen hevosta ei valjastettu komediaksi. Se valahti aina välillä hailakaksi ja traagiseksi ennen aikojaan.