Studiossa tehtävät talk show -tyyppiset puheohjelmat - suomalaisittain tookkarit - kukkivat iloisesti kaikilla television kotimaisilla pääkanavilla kesät talvet. Ne ovat kätevä tapa tehdä ohjelmia kuvaruutuun - tai oikeastaan täyttää ohjelmakartta halvalla. Studio ja kamerat ovat olemassa. Ei tarvita kuin juontaja tai pari vieraineen studiolamppujen loisteeseen, niin johan irtoaa. Parasta on, jos tookkarin isäntä tai emäntä ovat vähän erikoisia ja vieraat omituisia.
Muuatta tookkaria jopa kutsutaan virallisesti showksi, vaikkei ohjelmassa ole shown häivääkään. Pelkkä televisiossa esitettävä radio-ohjelmahan se on.
Radioformaatilla tehdyt puheohjelmat ovat tulleet niin yleisiksi tv:ssä, ettei kukaan enää edes kiinnitä mitään huomiota niihin sisältyvään ristiriitaan. Eivät tookkarit ole oikeita tv-ohjelmia, koska niitä voi mainiosti seurata katsomatta kuvaa. Ne ovat samanlaisia näköradio-ohjelmia kuin mitä tehtiin tv:n alkuaikoina, jolloin kuvallisen ilmaisun merkitystä ja roolia ei vielä tajuttu välineen nuoruuden takia. Nykyisin rahapula pakottaa tekemään ohjelmia television halvalla ja vailla kunnianhimoa.
Suomi on pieni maa. Neljä tv-kanavaa pukkaa siitä huolimatta ohjelmaa eetteriin aamusta yöhön. Tahti on niin kova, että tookkareiden tekijät joutuvat jatkuvasti haromaan hiuksiaan. Mistä löytää tuoreita ja kiinnostavia kasvoja? Suomi on nopeasti tyhjiin ammennettu, kun tv:ssä on myös otettava huomioon ruutukelpoisuus. Samat naamat kiertävätkin sen takia tookkarista toiseen sekä komeilevat iltapäivä-, viihde- ja naistenlehtien seurapiiripalstoilla.
Vanhastaan tiedotusvälineiden esiin nostamia asioita ja ihmisiä on pidetty tärkeinä ja olennaisina. Erityisesti se koski televisiota, jossa julkisuuskynnys oli ennen korkealla. Kanavien määrän ja ohjelma-ajan kasvu ovat romuttaneet vanhat lainalaisuudet. Tv:stä on tullut kasvosyöppö. Sille kelpaa melkein jokainen, joka on ruutukelpoinen. On samantekevää, mitä vieras sanoo. Pääasia on, ettei puhe katkea ja puppugeneraattori käy.
Iltapäivä- ja naistenlehdet ovat jo kauan sitten tajunneet, mikä ehtymätön aarrearkku tookkareiden vieraat ovat niille. Lehdet tarvitsevat keveitä juttuja tutuista kasvoista. Tookkareista toiseen kiirehtivät julkkikset täyttävät kriteerin: hehän ovat tuttuja tv:stä.
Mutta mekanismi toimiin myös toisin päin. Tookkarien tekijät lukevat lehtien seurapiiripalstoja nähdäkseen, keitä siellä komeilee ja kutsuvat näitä ohjelmiinsa. Nämä kun täyttävät kiinnostavuuden alkeellisimman vaatimuksen: he ovat tuttuja viihdepalstoilta.
Pieni julkkiksia pyörittävä piiri luo tällä tavoin sairaan sisäsiittoista keinotodellisuutta. Iltapäivälehti väänsi aikoinaan lööpin, kun J.R:ää ammuttiin tv:n saippuaoopperassa tai kun Ally McBeal esiintyi lesbokohtauksessa. Kumpikin ovat fiktiivisiä hahmoja.
Tookkareiden ja lehtien välinen vierasrotaatio voi tehdä julkkiksen melkein kenestä vain. Tällaiseen medianosteeseen on päässyt viime aikoina kaksi nuorta ihmistä: Maria Lund ja Jussi Ahde. Kukaan ei oikein tiedä millä ansioilla, mutta molemmista on tullut kasvoja, jotka puskevat vastaan kaikkialta, jos vain avaa hömppälehden tai television. Kun se, mikä nousee esille mediassa, koetaan yhä tärkeäksi, niin heidän täytyy olla merkittäviä ihmisiä.
Maria Lund on kuuluisan laulajan tytär, ja hän laulaa itsekin. Hänestä tuli kuitenkin nimi muilla ansioilla. Hän kokeili onneaan kauneuskilpailuissa, mutta ei pärjännyt. Hänellä oli liian runsaat muodot. Viis siitä. Hömppätelevisio teki hänen kuppikoostaan numeron, ja iltapäivälehdet iskivät samoille apajille. Huomioarvolla mitattuna Lundin kupit ovat viime viikkojen tärkeitä kansallisia asioita.
Neiti Lundin maine on taattu pitkäksi aikaa ja hänestä saa vielä monta mehevää juttua. Hömppätoimittajilla on kova tarve löytää Janina Frostellille seuraajaehdokkaita. Frostell pökerryttää yhä kansaa mutta hän ei pysy ikuisesti nuorena ja kiinteänä.
Jussi Ahde on kuuluisien vanhempien poika, joka on seurustellut missikisoissa menestyneen lappilaisen nuoren naisen kanssa. Ahde on toiminut mallina ja tehnyt pikavierailun lehtialalle. Hänen tyttöystävästään tuli iltapäivälehtien suosikki, koska hän on hoikka ja nätti ja muodokas. Hän näyttää hyvältä uimapuvussa ja muotihepeneissä iltapäivälehtien värikuvissa, kansissa ja lööpeissä, joilla lehteä myydään naisille.
Viihdeohjelmien teko ei ole helppoa. Jos ei ole hyvä ja viihdyttävä, saa potkut tv:stä, jossa katsojaluvut ratkaisevat. Kaiken lisäksi myös tookkarin vetäjän omatkin kasvot kuluvat, ei vähiten siksi, että hän joutuu antamaan haastatteluja ylläpitääkseen illuusiota omasta tähteydestään, jonka perusta on siinä, että hän näkyy televisiossa.
Timo T.A. Mikkonen on siitä hyvä esimerkki. Hän oli aikoinaan Suomen ensimmäinen suuri tookkaritähti, mutta sittemmin kanava toisensa jälkeen pudotti hänet ohjelmistostaan.
Tookkareiden välinen kilpailu on kovaa ja alalla mennään koko ajan hullumpaan suuntaan. Pienillä kanavilla tehdään ohjelmia, joita on tapana kutsua häveliäästi "rosoisiksi", "kokeileviksi" ja "rajoja rikkkoviksi". Ilmaisut tarkoittavat, etteivät tekijät tiedä tv-ilmaisusta hölkäsen pölähdystä. He vain koheltavat, ja se riittää. Isot kanavat etsivät heistä itselleen uusia tähtiä syrjäyttääkseen nykyisiä.
Erään "kokeilevan" kanavan juontajan bravuuria on ihasteltu pähkähulluna uutena avauksena. Ohjelman vetäjä esiintyy televisiossa ämpäri päässä. Idea on kuitenkin ikivanha. Mauri Antero Numminen käytti sitä jo 60-luvulla. Kyllä se pipopäisyys taitaa olla nykyisen nuoren tv-sukupolven ikioma tavaramerkki ja älyllisen innovaation huippu.