Kirkolla olisi paljon annettavaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Pappien liberaalisuutta ja valveutuneisuutta pitäisi arvioida muullakin kuin suhtautumisella homoseksuaalisuuteen.
Torstaina käydään evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispan vaalin ensimmäinen kierros. Varsin todennäköistä on, ettei yksikään seitsemästä ehdokkaasta saa ensimmäisellä kierroksella tarvittavaa ääntenenemmistöä. Ehdokkaita ovat Turun Katariinanseurakunnan kirkkoherra Martti Hirvonen, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, professori Miikka Ruokanen, Oulun piispa Samuel Salmi, Turun piispa Kari Mäkinen, kirkkoherra Jouni Lehikoinen ja Suomen Lähetysseuran johtaja Seppo Rissanen.
Kaikki ehdokkaat ovat piispan mitat täyttäviä, ilman muuta. Oppineita ja kokeneita kirkonmiehiä jokainen. Helsingin Sanomien esittelyssä ehdokkaat jakautuvat konservatiiveihin ja liberaaleihin sen mukaan, miten he suhtautuvat homoseksuaalisuuteen. Ehdokkailta kysyttiin, vihkisivätkö he papiksi rekisteröidyssä parisuhteessa elävän teologin. Kaksi kieltäytyi jyrkästi, kolme suhtautui myönteisesti ja kaksi oli myönteinen tietyin varauksin.
Muilta osin ehdokkaista löytää eroja vain mikrometriruuvilla. Joka tapauksessa tehtävään nousevalta edellytetään melkoisia diplomaatin taitoja. Naispappeus, esimerkiksi, tuntuu olevan edelleen kiistoja aiheuttava seikka, vaikka kirkon johto on painottanut selvin sanoin, ettei naispapin kanssa työskentelyä voi välttää.
Voi hyvin ounastella, että suhtautumisesta homoseksuaalisuuteen tulee uusi ja sitkeä kiista. Kysymys on arka. Perinteinen avioliiton käsitys on kirkolle selvä. Samalla kirkolta kuitenkin odotetaan laveinta mahdollista ihmisen ja ihmisyyden ymmärtämistä. Oppi ja arkinen maailma ovat jatkuvasti törmäyskurssilla, ja tässä kohtaa uudelta piispalta odotetaan älykästä ja selkeää linjausta.
On oikeastaan harmi, että suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on varastanut niin suuren huomion. Vaikka kirkosta eroamisesta puhutaan ja kirjoitetaan paljon, evankelisluterilaiseen kirkkoon kuuluu edelleen noin 80 prosenttia väestöstä, Oulun seudulla ylikin.
Osuus ei ole aivan vähäinen. Jos maalliseen tapaan puhuttaisiin "markkinaosuuksista", mikä tahansa yritys olisi ylpeä moisesta osuudesta. Samoin unohtuu, että kirkko on mukana paljossa muussakin kuin sellaisessa, joka näyttäytyy ulospäin uskonharjoittamisena tai teologisina tulkintoina. Harrastustoiminnan ja kerhojen järjestäjinä seurakunnat ovat melkoisia tekijöitä.
Kirkko on suuri vaikuttaja suomalaisen arjessa. Sen vuoksi kirkon työntekijöiltä, erityisesti sen johdolta pitäisi rohkeammin kysyä ja vaatia kantoja myös arjen kysymyksiin. Piispojen pitäisi uskaltaa reippaammin ottaa julkisesti kantaa maahanmuuttoon, tulonjakoon, nuorisotyöttömyyteen -- jopa asuinympäristöjen kehittämiseen.
Nyt kysymys homoudesta kiusaa kirkkoa melkeinpä päivästä toiseen, kun kirkolta olisi lupa odottaa näkemyksiä hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseen. Keneltä otetaan, kenelle annetaan? Onko vanhustenhoito oikein järjestetty? Pitäisikö peruskoululle tehdä jotakin? Miten on mahdollista, että vuosittain 4000 suomalaista joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle masennuksen takia?
Mitä jos seuraavan piispan tärkeimmäksi valintakriteeriksi tulisikin se, millainen unilukkari hän on? Jospa valittaisiinkin henkilö, joka pystyy reippaaseen väittelyyn suorassa televisiolähetyksessä johtavien poliitikkojen kanssa?
Sellainen ei varmasti kirkon arvovaltaa veisi. Oikean johtohahmon avulla paremminkin lisäisi.