Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Tämä erään valtiomiehen tuttu lause nousee kuin itsestään mieleen sen jälkeen, kun on lukenut kirjan "Ulos kaapista. Tositarinoita homoseksuaalisuuden kohtaamisesta".
Toimittaja, kirjailija Marja-Leena Parkkisen toimittamassa teoksessa kirjoittavat tunnoistaan ja muistoistaan homot ja lesbot sekä heidän vanhempansa. Yhtenä punaisena lankana läpi kirjan sivujen juoksee lasten huoli ja hätäännys siitä, hylkäävätkö vanhemmat lapsensa saadessaan tietää heidän homoseksuaalisuudestaan.
Oman lapsen hylkääminen seksuaalisen taipumuksen vuoksi tuntuu käsittämättömän julmalta, mutta joillekin kirjan kirjoittajille se oli tuttua ainakin jonkin aikaa elämässä. Homoseksuaaleistahan on lähes poikkeuksetta luotu ihmisten mieliin stereotyyppinen karikatyyri, jonka mukaan kaikki homot ja kaikki lesbot olisivat tietynlaisia.
Mutta, kuten parikymppinen Zandra toteaa: "Ennakkoluulot perustuvat tietämättömyyteen."
"Hoidollisena" tavoitteena - "eheyttäminen"
Homoseksuaalien "parantamisessa" oli pitkään vallalla ns. eheytysajattelu. Homoseksuaalisuushan oli Suomen lain mukaan rikos aina vuoteen 1971. Lisäksi monet leimasivat homouden ja lesbouden luonnonvastaisiksi kehityshäiriöiksi, eli niistä "kärsivät" ihmiset piti "parantaa", "eheyttää normaaleiksi".
On riipaisevaa lukea sotavuosina syntyneen Ollin kertovan vuosikausia jatkuneesta kamppailustaan "eheytymisen" tiellä, poisoppimista homoudesta. - Minä PÄÄTIN - tein päätöksen - ETTEN OLE ENÄÄ HOMO.
Kaikkien näiden Ollin "oppivuosien" seurauksena oli psyykkinen sairastuminen ja joutuminen hoitoon Hesperian sairaalaan.
Ollin kannalta tärkeäksi muodostui vuosi 1973, jolloin Suomeenkin kantautui uutinen, joka mukaan Yhdysvaltain psykiatriyhdistys oli poistanut homouden häiriöleiman.
"Se havahdutti minut ajattelemaan, että "mitä minä analyysissä teen, jos Yhdysvaltain psykiatriyhdistyskin on poistanut koko sairausleiman?"
Lopulta Olli oli valmis myöntämään itselleenkin, ettei ollut sairas, varsinkin, kun "en ole koskaan itseäni sellaiseksi edes tuntenut." Mies lähti mukaan juuri syntyneen SETAn toimintaan.
"Psykoanalyytikko ennusti, ettei "tuollainen järjestö voi toimia, koska te olette kaikki samalla tavalla häiriintyneitä"", Olli muistelee.
Kunnon halaus pohjalaisittain
Reilu kaksikymppinen Janne kuvaa varsin kuvaavasti "kaapissa oloaan". - Oli raskasta elää itseään häveten.
Mutta kaapista ulostulokaan ei ollut helppo, ainakaan äidin ja isän silmien edessä, ja niinpä poika lopulta kirjoitti lapun keittiön pöydälle kouluun lähtiessään. Hän muistaa sen koulupäivän jännityksen.
Koulusta palatessaan hän joutui kotiovella äitinsä kunnolliseen pohjalaiseen halaukseen. Isän kanssa meni muutamia päiviä keskusteluyhteyden luomiseen.
"Ensimmäiset sanat, jotka muistan hänen sanoneen olivat jotain tyyliin: "Olisin halunnut vetää itseltäni nirrin pois kun luin sen sun kirjees". Ajan myötä isäkin suhtautui asiaan jokseenkin hyvin, vaikka helppoa se ei liene ollut", Janne sanoo.
Janne kertoo myös vanhempien kasvaneesta syyllisyydentunnosta näiden luettua tiettyjä eheytymiskirjoja, joissa homoseksuaalisuuden selitettiin johtuvan lapsuusajan traumoista ja puuttuneesta välittämisestä.
Eheytyminen - homona
Eheytymisellä monet ovat tarkoittaneet nimenomaan homon tai lesbon muuttumista. - Kuulostaa jotakuinkin samalta kuin jos yritettäisiin saada sokea painostamalla näkemään, Janne vertaa.
Myös Janne sanoo aiemmin rukoilleensa herätyskokouksissa muutosta. - Mutta yllätyksekseni olen tuntenut eheytyneeni - homona.
Hän kertoo saaneensa varmuuden myös siitä, että kelpaa sellaisena kuin on sille Jumalalle, johon hän itse uskoo.
"Olen pystynyt sanomaan, että "olen homo ja olen ylpeä siitä", mutta nyt kun se on jo itsestään selvää, sen näköjään pystyy myös kyseenalaistamaan. Uskaltaa tehdä senkin", Janne kirjoittaa
"Lapsella oikeus tulla hyväksytyksi"
1950-luvulla syntynyt Ulla kertoi leskeksi jääneelle äidilleen lesboudestaan vasta vähän aikaa sitten. - Äitini ensimmäinen reaktio oli kauhu ja ihmetys. Seuraavana päivänä hän soitti ja tarjoutui maksamaan psykiatrilla käynnit.
Tällä hetkellä Ulla on äitinsä kanssa neutraaleissa puheväleissä, mutta: - Koen menettäneeni äidin sylin taas kerran ja pettyneeni. Se tuntuu samalta kuin lapsuuden sylin puute. Nuorena koin usein, etten täytä vanhempieni odotuksia, enkä täytä niitä nytkään.
Liki nelikymppisen Leenan vanhemmat eivät suostuneet tapaamaan tyttärensä "naisystäviä". - Mietin, olisiko heille kelvannut paremmin lyövä ja juova mies kuin tämä nainen, joka teki heidän lapsestaan ehyen?
Lopulta Leena näki ainoaksi ratkaisuksi katkaista itse välit vanhempiinsa. Hän toteaa painokkaasti, kuinka lapsella on oikeus tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on - vasenkätisenä, tummatukkaisena, mustaihoisena, homoseksuaalina.
"Oikea ja väärä lapsen on opittava, mutta kenelläkään ei ole oikeutta vaatia, että vasenkätinen lapsi kirjoittaisi oikealla, jotta vanhemmilla olisi mukavampi olla", Leena kirjoittaa.