Miljoonat silmäparit kokoontuvat joka vuosi seuraamaan perinteisiä Oscar-juhlia, niin tänäkin vuonna.
Me suomalaisetkin pääsemme halutessamme töllöttämään reaaliajassa, kun smokkeihin sonnustautuneet miestähdet ja timantteihin tällätyt naistähdet käyskentelevät punaisella matolla rupatellen reporttereille mukavia ja hymyillen kuin pepsodent-mainokset ikään, vaikka vatsanpohjassa taatusti kivistää.
Naistähtien välillä vallitsee aivan oma kilpailunsa. Kuka heistä säilyy "vuoden makuna" myös ensi vuonna, kenellä pysyy rypyt aisoissa ja peppu kuoseissaan. Ja kuka pyydystää itselleen kaikkein komeimman elokuvamogulin - äkkirikastuneen miljonäärin tai aktööriadoniksen.
Miestähdillä taas ei ole koskaan vastaavanlaisia imago- tai kauneusongelmia.
Harmaantuipa tukka kuten George Clooneylla tai jos peräti päälaki kaljuuntuisi, kuten Oscar-voittaja Sean Connerylla, niin miesnäyttelijät ovat kulahtaneinakin pelkästään seksikkäitä.
Älyllinen riemuvoitto
Poliittisesti ladatut Syriana ja Good Night, and Good Luck olivat tämänvuotisten Oscar-juhlien älyllinen riemuvoitto. Ei siksi, että ne edustivat poliittisesti väritettyinä jotain tiettyä kantaa, vaan koska ne uskalsivat olla antiamerikkalaisia.
Hollywood uskaltaa jo sohia sumeilematta Valkoista taloa, Clooneyn ja Tim Robbinsin kaltaiset antirepublikaanit etunenässä. Edellä mainitut Clooney-uutuudet eivät voittaneet tärkeimpiä Oscar-pystejä. Silti ne osoittivat ne koko maailmalle, että Hollywoodissa osataan yhä tehdä ajatuksia herättäviä elokuvia.
Yhdysvaltain ulkopolitiikka on ollut George W. Bushin hallintokaudella melkoisessa myllerryksessä. Myös omat koirat ovat purreet. Ei ole helppoa varapresidentilläkään, joka aiheuttaa muille tahatonta hauli-ihottumaa metsästysretkellä (Dick Chaney vastaan Harry Whittington).
Näistä töppäyksistä Oscar-juhlien koiranleukamaiset juontajat aina Billy Crystalista Steve Martiniin ovat ottaneet monesti kaiken irti. Vaikka heidän pilansa olisivatkin loukanneet verisesti vallanpitäjiä. Onhan Amerikan jo aikakin herätä horroksesta, joka uhmaa pahimmillaan jo normaalia sananvapautta.
Kriittisiä ääniä
Clint Eastwoodin ja Arnold Schwarzeneggerin tapaiset yrmyt republikaanit ovat seestyneet melkoisesti. Vaikka Kuvernaattori-Arska teloituttaakin nykyään myrkkyruiskulla kuolemaantuomittuja.
90-luvun lopusta lähtien Hollywood-elokuvat ovat muuttuneet yhä kriittisemmiksi. Kuten vanhalla kunnon 70-luvulla ikään. Studiopomot eivät halua enää vaientaa kriittisiä ääniä. Ainakin jos hyvin kerrotut tarinat menestyvät lippuluukuilla. Näin pitää ollakin.
Sitäkin vallankumouksellisempaa on, ettei isänmaallisuudestaan tunnetuissa Oscar-juhlissa kumarrella enää instituutioita, ellei kyse ole kansallisesta murhenäytelmästä.
On paljon mahdollista, että lähitulevaisuudessa Oscar-juhlissa saavat tilaa myös elokuvat tosielämän katastrofeista. Kuten tsunami-tuhosta, lintuinfluenssasta tai 11.9.2001 tapahtuneista terroristi-iskuista.
Jälkimmäisestä aiheesta kertovat nimittäin ainakin myöhemmin tänä vuonna saapuvat Paul Greengrassin Lento 93 ja Oliver Stonen World Trade Center.
Hollywood uskaltaa vaikkapa nolata Yhdysvaltain presidentin (Watergate-skandaalista kertonut Presidentin miehet, 1976). Näitä kipeän totuudellisia kritiikkejä on muistettu palkita aika ajoin myös Oscareilla.
Mikäli tähtikaupungin elokuvat säilyttävät löytämänsä kriittisyyden, elokuvilla on taidelajina ehkä yhä toivoa. Siispä: vainoharha, ankara kriittisyys ja skeptisyys kunniaan. Viihteellisyyttä kuitenkaan kokonaan unohtamatta.