Hoitotakuu ei toteudu eivätkä jonot lyhene, ellei terveydenhuollon järjestelmiä uusita ja reviirirajoista ja -kiistoista päästä eroon.
Kansallisen terveysprojektin suursaavutus, hoitotakuu, sai alkunsa maailman terveysjärjestön WHO:n terveysraporteista, jotka julkaistiin 2000 ja 2001. Ensimmäisessä raportissa Suomen terveydenhuolto arvioitiin 31. sijalle. Näin huono sijoitus koettiin kansallisena häpeänä. Suomalaiset tutkijat moittivatkin raportin peruslähtökohtia vääriksi. Lääkkeeksi vaadittiin lisää rahaa.
Yhtä suuri häly nousi 2001, kun WHO:n tutkimus paljasti Suomen käyttävän terveydenhuollon voimavaroja tuhlailevasti. Tehostamisen varaa WHO löysi jopa 17 prosentin verran. Puheet terveydenhuollon säästöjen vaikutuksista joutuivat outoon valoon. Pohjoismaisen mallin luultu erinomaisuus kärsi kolauksen, kun useimpien muiden EU-maiden terveydenhoitojärjestelmä osoittautui Suomen järjestelmää tehokkaammaksi ja käyttäjien kannalta paremmaksi.
Vastaiskua ei tarvinnut kauan odottaa. Osana kansallista terveysprojektia hyväksyttiin hoitotakuu, joka tulee voimaan ensi maaliskuun alusta. Sen jälkeen perusterveydenhuollossa on päästävä sairauden arviointiin kolmessa päivässä ja hoitoon kolmessa kuukaudessa. Erikoissairaanhoidon tutkimuksiin ja arviointiin on päästävä kolmessa viikossa ja hoitoon tai leikkaukseen kuudessa kuukaudessa.
Tällä hetkellä kansalaiset ovat kuntavankilassa. Monessa EU-maassa potilas voi valita lääkärin ja hoitopaikan, mutta ei Suomessa, ei edes erikoissairaanhoidossa. Perusterveydenhoito ja erikoissairaanhoito on eriytetty toisistaan. Erikoissairaanhoitolaki ei määrittele, vastaako potilaan hoidosta kunta vai sairaanhoitopiiri. Erikoismaksuluokka eli lääkärin oikeus hoitaa yksityispotilaitaan sairaaloissa poistuu viiden vuoden kuluttua. Tilalle ei ole vielä kehitetty mitään.
Ongelmat tiedetään sairaanhoitopiireissä. Parhaillaan pohditaankin keinoja purkaa potilasjonoja. Ellei tässä onnistusta, hoitotakuu jää toteutumatta. Esimerkiksi kirurgisiin leikkauksiin jonot ovat yhä pitkiä. Yksi vaihtoehto on koko maakunnan kattava yhteistyö sairaanhoitopiirin ja eri sairaaloiden kanssa. Silloin asiakas voisi mennä hoitoon sairaalaan, jossa jonoja ei ole tai jonot ovat lyhyimmät.
Pohjois-Suomessa on runsaasti sairaaloita, mutta ihmiset joutuvat silti jonottamaan erilaisiin tutkimuksiin ja hoitoihin. Jonot lyhenisivät ja Oysin paineet helpottuisivat, jos sairaalan työtä voitaisiin jakaa maakuntiin. Jos tiloja, laitteita ja osaamista käytettäisiin nykyistä paremmin hyväksi, vältyttäisiin suurilta investoinneilta ja säästettäisiin rahaa. Yhteistyötä varten kuitenkin tarvittaisiin koko maakunnan kattava sähköinen tietojärjestelmä, jonka avulla lääkäri näkisi vapaat sairaala- ja hoitopaikat. Potilaiden ohella myös laitteistoa ja osaamista voidaan kierrättää.
Hoitotakuun kivijalka on kuitenkin perusterveydenhuolto. Jos se rapautuu, kustannukset kasvavat, koska potilaat siirtyvät kalliimpaan erikoissairaanhoitoon. Terveyskeskusten yhteistyö, jopa yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi, on välttämätöntä. Avuksi on tullut tietotekniikka, joka mahdollistaa etälääkärit. Terveydenhuoltoa voidaan myös tehostaa lisäämällä kilpailua. Nyt yksityissektori koetaan kiusana, ei tukena.
Hoitotakuu tuskin poistaa terveydenhuollon todellista ongelmaa: loputonta hoidon ja rahan tarvetta. Koko ajan kehitetään uusia lääkkeitä, hoitomuotoja ja uutta teknologiaa. Mitkään rahat eivät riitä tyydyttämään tarvetta, vaan priorisointia on pakko tehdä. Jatkossa tähän ongelmaan on pakko paneutua.