Olen seurannut mediassa hiljalleen käytyä keskustelua nykyajan hoidosta aina huonosta palkkauksesta hoidon huonoon laatuun. Nyt tuli tarve vastata Superin puheenjohtajan Silja Paavolan kirjoitukseen (Kaleva 1.7./Lukijalta).
Paavolalla on naivistinen käsitys hoitajan asemasta sekä Valviran ja avin toiminnasta. Haluan silti uskoa, että hänellä on realistisempi käsitys jäsenistönsä kokemuksista kentältä, mitä hoitajat joutuvat näkemään, kuulemaan ja kokemaan, ja miltä he joutuvat myös sulkemaan silmänsä.
Olen toiminut koko työurani, noin 25 vuotta, kehitysvammahuollon puolella hoitajana sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.
Yksityisen palveluntuottajien ongelmat; hoidon laatu, epäkohdat, jopa tapaturmat hoidossa, asiakkaiden kohtelu, työhyvinvointi ja ilmapiiri sekä johtaminen ovat olleet selkeästi huonompaa kuin julkisella puolella. Yksityisellä esimiehet lahjotaan bonusrahalla: mitä paremmin yksikkösi tuottaa, sitä paremmat rahat itse saat.
Asiakkaiden lähiomaiset, jos heitä on ja he ovat tiiviisti heidän elämässään mukana, eivät hekään tiedä totuutta, mitä kaikkea hoitokodissa heidän läheisilleen tapahtuu tai jää tapahtumatta. Olen itse ollut läsnä useammassa tilanteessa, jossa esimies kieltää hoitajaa kertomasta omaiselle esimerkiksi tapaturmasta.
Lähtökohtaisesti hoitoalalle hakeutuvat haluavat työskennellä moraalisesti ja eettisesti oikein, asiakkaan etua ja kokonaisvaltaista hyvinvointia ajatellen, työnantajasta riippumatta. Oma roolini hoitajana ja työntekijänä on ollut aktiivinen, olen pyrkinyt nostamaan epäkohtia ja laiminlyöntejä esille, luottanut, että niihin puututaan ja ne korjataan asianmukaisesti, esimieslähtöisesti. Näin ei ole tapahtunut.
Nyt puhutaan asiakkaiden epäasiallisesta kohtelusta, niin sanallisesta kuin fyysisestä, nöyryyttämisestä, lääkehoidon virheistä/puutteellisuudesta, turvallisuusmääräyksistä, väkivallasta johtuvista poikkeamista, esimiehen vaitiolovelvollisuudesta, johtamistaidottomuudesta, johtamisesta pelolla ja vallalla ja riittävästä resursoinnista eri vuorokaudenaikoina.
Olen edennyt em. tapauksissa asianmukaisella tavalla lähiesimiehestä ylemmäs yrityksen portaikolla, ja myös Valviraan ja aviin asti, tuloksetta. Lopputulos, karrikoidusti, omalla kohdalla oli monen viikon sairausloma, joka johtui tosiasioiden valjetessa, että työnantaja alkoi vaientamaan pelottelulla ja uhkailulla, yritti evätä sairausloman ajan palkan, jonka jouduin tappelemaan liiton lakimiehen kautta.
Työterveydestä lohdutettiin etten ole ainoa tapaus, yritykselle tyypillinen toimintatapa, tarjottiin masennus- ja unilääkkeitä ja kehotettiin lähtemään jatkokoulutukseen tai vaihtamaan työpaikkaa, jotka molemmat aika pian toteutin, enkä ole katunut. Avilta tuli vastaus, että ”jospa ottaisit asiat puheeksi viikkopalavereissa”.
On tärkeää, että hoitoalan henkilökunta uskaltaisi tuoda julki kokemiaan epäkohtia, että kupla saataisiin puhkeamaan. Hoitoala tarvitsee oman jyrkisukulansa.
Ei ole yllättävää, että hoitoalalla työskentelevät kärsivät työuupumuksesta, käyttävät alkoholia tai lääkkeitä turruttaakseen todellisuuden ja joutuessaan toimimaan vastoin omia arvojaan. Monikaan ei jaksa oman (vuoro)työnsä ja perhe-elämän rinnalla alkaa taistelemaan oikeudenmukaisuuden puolesta. Aina on uusia tulijoita; nuorempia, kokemattomampia, tietämättömämpiä, tänä päivänä myös ulkomaalaisia, jotka ovat tyytyväisiä ja onnellisia työllistyttyään.
Jäin kaipaamaan Paavolan kirjoituksessa, niin kuin monen muunkin hoitoalan liiton kommentoinnissa, ratkaisuja. Yksittäisen työntekijän suuttumus tai edes ilmianto ei johda mihinkään konkreettiseen asioiden parantumiseen. Ollaan isojen asioiden ja ratkaisujen äärellä, yksityisten hoitoalan yritysten markkinoimien korkealentoisien arvolauseiden ja hoitokotien sisällä tapahtuvan arkitodellisuuden välimatka on valtava.
Riikka Sirkiä
Liminka
Lue lisää lukijoiden mielipiteitä päivän Kalevasta!
Näin lähetät mielipidekirjoituksen Kalevaan.