Jacques Offenbachin kolminäytöksinen fantasiaooppera Hoffmannin kertomukset. Esitys perustuu Fritz Oeserin versioon oopperasta. Musiikin johto David T. Heusel. Ohjaus Kurt Horres ja Gregor Horres. Lavastus ja puvut Andreas Reinhardt. Kuoron valmennus Kyösti Haatanen. Valaistus Mikki Kunttu. Rooleissa mm.: Anna-Kristiina Kaappola (Olympia), Marianna Kulikova (Giulietta), Sabina Cvilak (Antonia), Dan Karlström (Andrès, Cochenille, Franz ja Pitichinaccio), Hannu Niemelä (Lindorf, Coppelius, Mirakel ja Dapertutto), Jean-Pierre Furlan (Hoffmann), Annely Peebo (Niklaus), Petri Bäckström (Spalanzani), Jyrki Korhonen (Crespel), Olli Tuunanen (Luther) ja Jaakko Kortekangas (Schlémihl). Savonlinnan oopperajuhlaorkesteri ja -kuoro. Olavinlinnassa 9.7.
Jacques Offenbachin (1819-1880) Hoffmannin kertomukset on Savonlinnan ensimmäinen uusi tuotanto tänä kesänä. Selvästi ylipitkä ja romanttisesti pulppuava 1800-lukulainen aikuisfantasia jäi Olavinlinnan ensi-illassa jotenkin henkisesti etäiseksi huolimatta siitä, että produktio sinänsä edustaa hyvän tason eurooppalaista ammattiosaamista.
Etukäteen arvioiden juhlien merkittävimmäksi taiteelliseksi innovaatioksi nousseekin maanantaina ensi-iltansa saava Jaakko Kuusiston (1974-) perheooppera Koirien Kalevala.
Hoffmannin kertomusten libretto kulkee suurin piirtein niin, että runoilija Hoffmann on pihkassa primadonna Stellaan, mutta hänen muusansa haluaa saada hänet luopumaan ilmeisen tuhoisasta rakkaudesta. Hoffmannin pitäisi elää vain itselleen eli runoudelleen, mielikuvitukselleen ja neroudelleen - toisin sanoen myös muusalleen.
Toiminnan siivittäjänä toimivat berliiniläistavernan viini- ja kaljahuurut. Niiden läpi unelmien nainen heijastuu tavoittamattomana kangastuksena, joksi hän lopulta myös jää, vaikka pistäytyykin lavalla pariin otteeseen.
Hoffmann käy läpi rakkautensa tarinoita, kolmea draamaa yhdessä. Hänen Stellaansa kuvaavat oopperassa mekaaninen tyttönukke Olympia, keuhkotautinen laulajatar Antonia ja kaunis venetsialainen kurtisaani Giulietta.
Itse asiassa nämä naiset kertovat, ei niinkään Hoffmann. Eri syistä naiset käyvät päähenkilölle mahdottomiksi. Piru siinä sotkee välissä useammassakin hahmossa.
Opetus lienee vanha viisaus, että jos haluaa elinkumppanikseen yhtä aikaa ahkeran kodinkoneen, huoran ja taiteilija-madonnan, jää pää väistämättä vetäjän käteen.
Kuinka moni suomalainen mies onkaan päätynyt kaljakuppilaan ja Hoffmannin kannalle, ellei sitten ole vetänyt hauleja hattuun: "Itseensä vaipuneena, näkyjensä keskellä ja humaltuneena Hoffmann on kaukana todellisuudesta."
Kansanviisaus kai määrittelisi, että Savonlinnan Hoffmannin kertomukset on valmiiksi vanhana syntynyt.
Saksalaiskolmikon Horres & Horres & Reinhardt ylöspano ei riitä sytyttämään ihan oikeaa roihua Olavinlinnan olosuhteissa, kun yleisökään ei tunne koko tarinaa.
Ohjaukseen sisältyvät monet pikkuhienoudet menevät helposti ohi. Toisaalta huumorikin paikka paikoin vaikuttaa tehdyltä teatterihuumorilta: tässä pitää nauraa, koska tässä on se vanha kunnon hauska ontuva hahmo ja naurun paikka.
Sinänsä aktiivisesti laulaneen oopperakuoron liikuttelussa ohjaajakaksikko on joutunut ilmeisiin vaikeuksiin eikä esimerkiksi loppukohtaukseen ole löytynyt nurkkaan sullomista parempaa ratkaisua.
Laulupuolelta onneksi löytyi ensi-illassa maininnan arvoista osaamista.
Hoffmannin osan eläytyneesti tulkinneella tenorilla Jean-Pierre Furlanilla riitti äänen aika hitaan avautumisen jälkeen timbreä ja innostusta, vaikka Furlan kuulemma on esiintynyt samassa roolissa jo yli 40 vastaavassa produktiossa.
Voimakkaasti luonteikas hahmo oli myös baritoni Hannu Niemelä neljässä pirullisessa roolissaan.
Sopraanot Sabina Cvilak (Antonia) ja Marianna Kulikova (Giulietta) tekivät vaikutuksen, vaikka ensi-illan jännityksetkin kuvastuivat heidän suorituksistaan.
Sopraano Anna-Kristiina Kaappola pääsi nukke Olympiana esittelemään huumori- ja koloratuurikykyjään harvinaisen koneellisessa ympäristössä. Laulullisesti ei ihan nappisuoritus ylä-äänissä, mutta muuten mukava. Näyttämötilaa hallitsevan väkipyörän, elämänpyörän, koko tosin viittasi enemmän raskaaseen teollisuuteen kuin tieteelliseen hienomekaniikkaan.
Oulussakin kaupunginorkesterin solistina vieraillut mezzosopraano Annely Peebo (Niklaus) näytteli sutjakkaasti ja lauloi luontevasti, joskin hänen ongelmansa on tietty särmän puute suuressa tilassa.
Uudistavaninspiraation palo ei Hoffmannin kertomuksissa juurikaan pakota höristämään aisteja ja kokemaan mukana. Sinä se pieni ero verrattuna Savonlinnan lähihistorian parhaisiin esityksiin
Partituurissa soi toki tuttua hittiä ja romanttista orkesterikohotusta yltäkylläisesti 1800-luvun markkinatodellisuuden mukaan. Yllättävän pian kuulija alkaa tuntea saaneensa kylliksi, vaikka orkesteri yltääkin kapellimestari David T. Heuselin johdolla moniin vaikuttaviin vaskilla höystettyihin tehoihin.
Uskallan ryhtyä ennustajaukoksi ja väittää, että Hoffmanin kertomuksista tuskin tulee Savonlinnan oopperajuhlien hittituotetta, vaikka se jatkaakin myös ensi kesänä.
Kuten sanottu, teoksen juoni on kovin eteeristä laatua suhteessa kestoon. Jos Offenbach eläisi, hän tapansa mukaan tekisi oopperaansa vielä lisää leikkauksia ja ennen kaikkea kirjoittaisi siihen kunnollisen lopun mitättömän pateettisen epilogin sijaan.
