Kulttuuri on aivan oleellisesti sitä, että menneisyys elää meissä, opetti professori Pentti Renvall 1960-luvulla pohtiessaan historian merkitystä nykyajassa, sen ”arvoa ja viehätystä”.
Kulttuurin käsitteen määritelmiä on maailmassa satoja ellei tuhansia. Niistä kaikista Renvallin hieman arvoituksellinen ja monitulkintainenkin ehdotus on vahvasti ollut läsnä Lapin yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa koko sen olemassaolon ajan. Tämän lukuvuoden alkaessa itsenäinen täysimittainen oppiaine – toinen kahdesta Suomessa Turun yliopiston rinnalla – täyttää kaksikymmentä vuotta.
Oppiaine perustettiin syksyllä 1997 Lapin yliopiston taiteiden tiedekuntaan. Nyt se on osa yhteiskuntatieteiden tiedekuntaa. Vaikka identiteettikriisejäkin on koettu, kuvastaa kehityskulku paitsi kulttuurihistorian asemoitumista akateemisessa yhteisössä myös sen ymmärrystä omasta tehtävästään ja halusta vastata haasteisiin.
Lapin yliopistossa ei ole humanistista tiedekuntaa; humanistisia tieteenaloja siellä edustavat sivuaineina kulttuurihistorian lisäksi filosofia ja taidehistoria. Kulttuurihistorian opiskelijat tulevat yliopiston kaikista tiedekunnista; yhteiskuntatieteiden, taiteiden ja kasvatustieteiden opiskelijoiden ohella jokunen oikeustieteen opiskelijakin joskus hakeutuu opintojaksoille – vaikkapa hankkimaan valmiuksia historiatieteen tutkimusmenetelmien tai arkistojen käytön hallintaan.
Myös väitöskirjatutkijoiden taustat ovat olleet ja ovat moninaisia: kuvataiteesta politiikkatieteisiin ja sosiologiaan, mediatieteestä teologiaan. Oma taustani löytyy kirjallisuudentutkimuksesta. Mikä näitä kaikkia yhdistää? Ymmärrys siitä, että menneisyys elää meissä – mikä ei tarkoita sitä, että me eläisimme menneisyydessä.
Ajatusta kulttuurista menneisyyden elämisenä meissä voidaan tulkita ja painottaa ainakin kolmella tavalla. Kun nimenomaan ”menneisyys” elää meissä, on historialla sama merkitys yhteisölle kuin muistilla yksilölle. Muistisairaus voi kohdata yksilön tavoin myös yhteisön, joka on joutunut väkivallan, poliittisen tai etnisen painostuksen kohteeksi, omaa menneisyyttään koskevan piittaamattomuuden tai loputtomaan kehitykseen uskovan tulevaisuushurmoksen valtaan. Silloin orientoituminen paitsi menneisyyteen myös nykyisyyteen hämärtyy.
Kun nimenomaan ”menneisyys” elää meissä, olemme tietoisia tai ainakin kiinnostuneita siitä, keitä olemme, mistä tulemme, minne olemme menossa ja miten nyt-hetkemme kantaa mukanaan sekä menneitä tekoja että tulevaisuutemme odotuksia.
Se, että menneisyys nimenomaan ”elää” meissä, ei merkitse vain sitä, että se vaikuttaa nykyisyyteemme. Se tarkoittaa myös sitä, että tiedostamme tai ainakin yritämme ottaa selvää siitä, miten ja miksi se siihen vaikuttaa. Millaisten olosuhteiden ja mahdollisuuksien vallitessa, millaisin perustein ja valinnoin menneisyyden tulevaisuudesta tuli tällainen?
Millaiset vaihtoehdot ja kenen unelmat jäivät toteutumatta, keiden tarinat kertomatta?
Ehkä historiatietoisuutemme kannalta yksi vaarallisimmista väittämistä kuuluukin: ”Kehitys tulee väistämättä osoittamaan…” Sehän ei osoita mitään muuta kuin sen, millaisia valintoja omassa ajassaan toimineet ovat kulloinkin tehneet.
Historiankirjoitus on aina tulkintaa – brittiläisen kirjailijan Graham Swiftin sanoin ”juuri tuo mahdoton asia: yrittää selostaa epätäydellisten tietojen nojalla toimia, joihin on ryhdytty epätäydellisten tietojen nojalla”. Kun menneisyys nimenomaan ”elää” meissä, ovat historiantulkinnat sidoksissa omaan nyt-hetkeemme siitä saamiensa merkitysten kautta, mutta samalla ne vastavuoroisesti tuovat siihen omat merkityksensä.
Lopuksi se, että menneisyys elää nimenomaan ”meissä”, voisi ehkä viitata ihmisen osaan ymmärtää ja hyväksyä ajan monikerroksisuus, jatkuvuus, rajallisuus ja palaamattomuus.
Ja se, että samalla kun olemme monien aikojen ja valintojen tuotetta myös itse tuotamme tulevaisuuden menneisyyttä ja kannamme siitä vastuumme.
Näitä pohtiessa tieto historianopetuksen määrän ja merkityksen supistamisesta koululaitoksessa tuntuu ankealta. En usko siihen, että historia toistaa itseään, mutta uskon siihen, että historia opettaa.
Suomen Kuvalehden kolumnisti Jan Erola kritisoi heinäkuussa kokeilua, jonka perusteella 50 suomalaislukiossa on vuoden ajan ollut mahdollista suorittaa oppimäärä ilman historianopintoja. Tänä syksynä kokeilu laajenee ja tuottaa lisää historiattomia sukupolvia: ”Täydellistä vaalikarjaa ääriliikkeille.”
Oman kokemukseni mukaan tämän päivän opiskelijoilla on suuri historianälkä, erityisesti kiinnostus omaan suku- ja perhehistoriaan. Mistähän se kertoo? Nyt tekee mieleni siteerata Paavo Haavikkoa: historia on sitä, että kukaan ei elä eikä kuole yksin.
Marja Tuominen on kulttuurihistorian professori Lapin yliopistossa.