Aina kun historiasta kirjoittava luulee saaneensa otteen tutkimansa ajan asioista ja ajatukset järjestykseen, tulee uutta tietoa ja jotakin on mietittävä uudelleen. Minulle kävi niin tänä syksynä, taas.
Kehuin vähän aikaa sitten ilmestyneessä kirjassani ”Karhun kainalossa” presidentti Mauno Koiviston alkusyksyyn 1990 taitavasti ajoittamaa ja ovelasti toteuttamaa tulkintaa Pariisin rauhansopimuksen Suomelle asettamista aserajoituksista. Hänen ratkaisunsa perusteella yya-sopimus asiallisesti ottaen raukesi, vaikka oli edelleen voimassa. Neuvostoliitto ei enää voinut painostaa ja paimentaa meitä sillä. Suomi vapautui yya-taakasta omasta tahdostaan eikä siksi, että sopimuksen toinen osapuoli oli raukeamassa tyhjiin. Koivisto teki suuren luokan valtiomiestyön.
Muuten arvostelin kirjassani Koivistoa aika kovin sanoin. Tähän tulokseen päätyminen kirjoitustyön edetessä oikeastaan yllätti minutkin. Se hahmottui hitaasti arvioidessani hänen toimintaansa Eftan täysjäsenyys- ja ydinasekysymyksissä, Euroopan neuvostoon liittymisessä ja yya-tulkinnoissa.
Arvostelin hänen ennustajaeukko-puhettaan ja yleisesti ylistettyä kirjeenvaihtoaan Yhdysvaltain presidentin kanssa. Koivisto alkoi näyttää hyvin vanhakantaisesti suomettuneelta, hänen ylenmääräinen varovaisuutensa näytti melkein pelkuruudelta.
Kaikki tämä oli ajateltava uudestaan viime kuussa, kun luin ulkoministeriön valtiosihteerinä 1980-luvun puoliväliin asti toimineen Matti Tuovisen päiväkirjamuistiinpanoista julkaistun valikoiman ”Salaisuuksien vartija”. Se on byrokraattisen yksityiskohtainen, mutta samalla se kertoo eeppisellä voimalla siitä jatkuvasta ahdistuksesta, jossa ulkoministeriö joutui reagoimaan Neuvostoliiton jatkuviin kampitus- ja jekutusyrityksiin.
Tuovinen aloitti valtiosihteerinä jo 1972, joten hänen päiväkirjansa kertovat Suomen poliittisesta puolustustaistelusta jo Etykin, Saksan-paketin, Seutulan lentokonekaappauksen ja Neuvostoliiton puolustusministeri Dmitri Ustinovin sotaharjoitusaloitteen luomissa tilanteissa.
Hän ei toiminut presidentin poliittisessa sisäpiireissä, kuten jotkut ulkoministeriöläiset 1960- ja 1970-luvuilla. Hän tarttui asioihin kun ne piti pannan toimeen. Tuovinen johti ministeriön yhteydenpitoa Suojelupoliisiin ja joutui siinä Suomen puolustustaistelun etulinjaan. Ministeriön henkilöstöasiat veivät paljon aikaa ja energiaa. Se näyttää henkilöstöpäällikön harmaalta rutiinilta, mutta siinä kuuli paljon asioita, ja Hyvärinen kirjoitti muistiin kaiken, paitsi ei tietenkään ihan kaikkea.
Esimerkiksi presidentti Urho Kekkosen terveyden heikkenemisestä Tuovinen ei kerro juuri mitään. Ja sitten kun kertoo, hän kirjaa ilmiselvää disinformaatiota. Ranskan presidentti Valery Giscard d´Estaingin keskustelu Tamminiemessä oli mennyt paikalla olleen ulkoministeriön tulkin mukaan ”alkukankeuden jälkeen hyvin”. Muut läsnä olleet ovat kertoneet kerrassaan muuta.
Sekaan mahtuu myös ihmeellisten pikkuasioiden totista pähkäilyä. Hallitus ja joskus presidenttikin pohtivat syvimmän suomettumisen aikaan kiellettyjen elokuvien sallimista. Kotimainen hupihömppä ja Hollywoodin tyhjänpäiväinen kimallus saivat poliittisen laatutakuutodistuksen korkealta tasolta.
Arvioni Koiviston toimista joutui varsinaiseen stressitestiin lukiessani Tuovisen muistiinpanoja 1980-luvun alkupuolelta. Minulle uudet yksityiskohdat osoittivat, että Neuvostoliitto oli ainakin virkamiestasolla yrittämässä paluuta etukenoisten suurlähettiläidensä Aleksei Beljakovin ja Vladimir Stepanovin linjoille.
Neuvostoliitto yritti perua aikaisemmin vähin äänin hyväksymänsä ohjustulkinnan ja alkoi vaatia etukäteisilmoituksia kaikista Suomen ohjushankinnoista. Samassa rytäkässä herätemiinojen hankinnat olisivat siirtyneet Moskovan peukalon alle. Kysymys oli Suomen suvereenisuudesta puolustushankintojen herkimmällä alueella.
Suomalaisia upseereja haluttiin kutsua Neuvostoliittoon kouluttautumaan yya-sopimuksen yhteistä täytäntöönpanoa varten. Ustinovin haamu liikehti kulisseissa. Neuvostoliitto yritti tulkita risteilyohjusten ilmestymisen Euroopan sotilaspoliittiselle kartalle sellaiseksi hyökkäysuhaksi, joka vaatisi yya-sopimuksen mukaisia konsultaatioita.
Kirjani lähdeaineistossa oli heikkoja viittauksia risteilyohjuksista johtuneeseen yya-konsultaatioiden uhkaan ja herätemiina-asiaan. Mutta kirjoitustyön aikana minulla ei ollut aavistustakaan Neuvostoliiton yrityksestä paimentaa ohjushankintoja ja yya-kouluttaa suomalaisia upseereja.
Nämä kaksi pahaenteistä uutta asiaa ovat niin järeää kaliiperia, että lisäävät ratkaisevasti kahden ennestään tuntemani uhkaavan ilmiön merkitystä.
Koivisto oli kovassa paineessa ja perimmäisten kysymysten äärellä niissä tilanteissa, joissa arvioin hänen toimineen pelokkaan suomettuneesti. Suureen varovaisuuteen oli täysi syy. Eikä olisi ihme, vaikka vähän olisi pelottanutkin. Hän onnistui torjumaan vaaran jo kun sen ensimmäiset merkit näkyivät. Ja kaikkein tärkeintä oli, että me tavallista elämää silloin eläneet emme edes huomanneet, että mitään erityistä oli tekeillä.
Tämä oli hyödyllinen harjoitus. Taas uusi muistutus siitä, että varsinkaan historian tulkinnassa mikään ei ole pysyvää. Kaiken aikaa karttuva tieto pakottaa muuttamaan tulkintoja, ja tuoreet arviot voivat vanhentua heti kun painomuste on kuivunut.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.