V.A. Koskenniemi "Narkissos". Käsikirjoittaja ja esittäjä Hannu Huuska. Ohjaus, koreografia ja tanssija Sami Saikkonen. Valot Heikki Riihijärvi. Suomen Kansallisoopperan Alminsali 18.1. ja Kajaanin runoviikko Kaukametsän Kouta-sali 4.7.
Hannu Huuska ei ennenkään ole haasteita pelännyt yhden tai useamman miehen ohjelmistojaan valitessaan.
Kun hän on ottanut kansallissosialistisen Saksan sympatioiden takia vuosikymmeniksi vaietun V.A.Koskenniemen kokonaisen illan aiheeksi, tuntuu runoilijavalinta poikkeuksellisen harkitulta. Historian siipien havina pakottaa paikalle tarkistamaan, onko selänkääntö oululaisten omalla runoilijalle enää paikallaan, kun tuoreemmatkin poliittiset synnit on annettu anteeksi. Takinkääntö kulttuuripiirissämme on siis lyhyempi aikayksikkö kuin selänkääntö.
Mutta aika lienee tullut: esitetäänhän jo Italian nobelistia, suurta teatterinuudistajaa Luigi Pirandelloakin, vaikka hän erehtyi olemaan fasistisen Italian edustuskirjailija.
Alle tunnin mittaisessa esityksessä on monta hienoa, koskettavaa ja vaikuttavaa yksityiskohtaa, joista kuitenkaan ei rakennu tiivistä kokonaisuutta. Ongelmaksi taitaa muodostua se, että sekä käsikirjoittaja että ohjaaja esiintyivät itse, joten edes ohjaaja ei ole päässyt näkemään kokonaisuutta kertaakaan katsomosta käsin. Juuri siksi tanssi ei välttämättä puhu samaa kieltä kuin runo. Toisaalta tanssi ei yritä olla mikään yksinkertaistettu runokuvituskaan. Se ei tosin oikein selvinnyt, mikä ihmeen antiikin otus tanssiva ohjaaja Sami Saikkonen naisten uimalakissaan oikein oli, kun Hannu Huuska kuitenkin tyytyi olemaan popliinitakkinen taskumattimies rypistyneessä puvussaan.
Itse päädyin toivomaan, että Saikkonen olisi tällä kertaa mieluummin keskittynyt ohjaamiseen ja unohtanut koko tanssin.
Liikettä esitykseen mahtui muutenkin, sillä Huuska käytti koko tilaa hyväkseen: hän kulki valokiilan jahtaamana pitkin katsomon laitoja ja ennen kuin kierros jatkui, hän viivähti näyttämöllä, jossa odottivat lausujan kaksi peruslavastusta: tuoli ja vaatenaulakko.
Molempia tarvittiin, ja rehevimmät, suorastaan tarmomannimaiset naurut, kaikuivat tuolin syvyyksistä, kun Dionysos-runoa uustulkittiin.
Siluettivalaistus ja samanaikainen yleisön komea puhuttelu taivaanrannalta kuului ensi-illan sekä ilmaisullisiin että visuaalisiin helmiin.
LoppurunoPrometheus kelpasi ajattomuudessaankin tämänhetkiseksi maailmanpoliittiseksi tilannekatsaukseksi. Sillä Huuska vei iltansa ravisuttavaan päätökseen ja todisti, että V.A.Koskenniemellä riittää sanottavaa meille kaikille, kunhan vain alamme suostua kuuntelijoiksi.
