Saddam Husseinista voi sanoa kaikenlaista raskauttavaa, mutta ei sitä, ettei hän tuntisi maataan ja sen historiaa. Vähän ennen sodan syttymistä viime talvena hän neuvoi, että amerikkalaisten pitäisi ennen hyökkäyspäätöstä kysyä briteiltä, millainen on miehitysvallan kohtalo Irakissa.
Saddam viittasi Irakin valtion syntyaikoihin 1920, jolloin kaksoisvirtojen maa oli Britannian protektoraatti. Britit yrittivät tuolloin juurruttaa ottomaanien imperiumin raunioille syntyneeseen maahan länsimaista demokratiaa. Britit pelkäsivät shiiojen äärimmäisyys-ainesten väkivaltaa eivätkä uskaltaneet luoda kunnon suhdetta maltillisiin shiioihinkaan. Radikaalien ryhmien kapinointi levisi ennen pitkään koko maata koskevaksi vapaustaisteluksi, johon ottivat osaa myös Bagdadia hallinneet sunnit. Verisen sissisodan ja tuhansien kuolonuhrien jälkeen britit vetäytyivät maasta.
Bushin hallinnon toimet Irakissa muistuttavat kovasti brittien kompurointia muutama vuosikymmenen aikaisemmin. Maan, sen asukkaiden ja kulttuurin tuntemus loistaa poissaolollaan, ongelmat yritetään ratkaista suoraviivaisesti väkivallan avulla ja sotilaiden käyttäytymisessä paistaa ylimielisyys ja herra-asenne. Kranaattikeskitys Fallujan moskeijaan kertoo, ettei amerikkalaisella paikallisella sodanjohdolla ole paljon käsitystä irakilaisten pyhistä asioista.
Jos eivät Valkoisen talon kirjaston historiateokset ulotu viime vuosisadan alkupuolelle saakka, luulisi sentään Vietnamin sodan olevan tuoreessa muistissa. Irakin ja Vietnamin välillä kun alkaa olla kiusallisen monta yhtäläisyyttä.
Kuten Vietnamissa myös Irakissa amerikkalaissotilaat ovat jumiutuneet sotaan, jota käydään kaukana kotiseuduilta sellaista vihollista vastaan, josta ei saa otetta, kun ei tiedä, keitä nämä pommimiehet ja salamurhaajat oikein ovat. Maailmanhistorian suurin sotakoneista miehittää maata mutta ei saa vastarintaa sammumaan.
Yhdysvallat taisteli toistakymmentä vuotta Vietnamissa, eikä minkäänlaista poliittista ratkaisua siintänyt horisontissa. Irakin miehitys on kestänyt vasta vuoden, mutta näköalat maan rauhoittamiseksi näyttävät yhtä synkiltä. Irakissa toimii miehityksen logiikka: jokainen irakilaispoliitikko, joka veljeilee amerikkalaisten kanssa, on paikallisväestön silmissä ryvettynyt. Amerikkalaisille tuottaa ylivoimaisia vaikeuksia löytää sellaisia neuvottelukumppaneita, joilla olisi auktoriteettia väestön keskuudessa.
Amerikkalaiset ovat aliarvioineet irakilaisten kansallistunteen. Kaiken aikaa on puhuttu siitä, että shiiat, sunnit ja kurdit eivät tule keskenään toimeen ja että Irak on keinotekoinen rakennelma. Tiettyyn mittaan tämä varmasti pitää paikkansa, mutta yhteisyyden tunne on kuitenkin aina löytynyt ulkoisen uhan edessä. Iranin ja Irakin välisessä uuvuttavassa sodassa 1980-luvulla Irakin shiiat taistelivat isänmaallisesti Irakin riveissä uskonveljiään Iranin shiioja vastaan.
Pahin mahdollinen skenaario amerikkalaisten kannalta on se, että shiiat ja sunnit yhdistävät voimansa taistelussa miehittäjiä vastaan. Ensimmäisiä merkkejä tästä on jo näkynyt. Amerikkalaiset näyttävät onnistuvan siinä, missä Saddam epäonnistui: irakilaisten kansallistunteen herättämisessä ja väestönosien yhdistämisessä.
Mitä pitempään miehitys jatkuu, sitä varmemmin radikaalit voimat saavat otteen Irakin kansasta. Irakista voi tulla ennen pitkää Iranin kaltainen pappisvaltio.