Kööpenhaminan ilmastokokous olisi ollut surkea mahalasku ilman tapaa, jolla loppuasiakirja sekasorron keskellä
laadittiin.
Kööpenhaminan ilmastokokoukseen lähdettiin tekemään historiaa. Ensimmäisen kerran koskaan kansainvälisen yhteisön piti laatia konkreettinen toimintaohjelma siitä, kuinka ilmastokriisin aiheuttamaan yhteistä vaaraa vähennetään.
Historiaa Kööpenhaminassa syntyikin, mutta väärällä tavalla. Kaksiviikkoinen kokous junnasi päiväkausia paikallaan ja maailman johtajat saapuivat tyhjään pöytään. Heille ei ollut valmiina sovittavaksi mitään.
Nyt käsissä on Kööpenhaminan lopputulos. Ei sopimus, vaan jonkinlainen akordi, yhteinen aikomus, johon sitoutuminen lykättiin valtioiden oman valinnan varaan. Suurin osa konkreettisista sitoumuksista loistaa poissaolollaan.
Sisällöllisesti paperi on auttamatta ontto, vaikka siinä on myös selkeitä uutuuksia. Vaikeat rahoituskysymykset on saatu järjestykseen. Itse asiassa kaikki ilmastopolitiikan tärkeimmät aiheet on siinä listattu aikeina.
Jos nuo aikeet pannaan käytäntöön, kansainvälinen ilmastopolitiikka harppaa isoja askeleita eteenpäin. Suurin ongelma on sanassa "jos". Minkäänlaista laillisen sitovuuden elementtiä ei ole mukana, ei edes näkymää siitä. Kaikki jää kansallisten tekojen varaan.
Tällä hetkellä isojen kehittyvien maiden kansallinen politiikka on enemmän linjassa YK:n ilmastosopimuksen tavoitteiden kanssa kuin teollisuusmaiden toimet. Teollisuusmaiden päästövähennykset vuoteen 2020 mennessä eivät ole riittävät - esimerkiksi Yhdysvallat ja Kanada ovat rankasti jäljessä - eikä tällä menolla tavoitetta lämpenemisen pysäyttämisestä kahteen asteeseen voida saavuttaa.
Kööpenhaminan valoisa puoli on se, että lopputulos syntyi päivässä johtajien oman aivoriihen tuloksena. Erittäin vaikeista, koko kokouksen ajan jumittaneista periaateasioista oltiin lopulta valmiita hakemaan kompromisseja. Siinä otettiin johtajuudesta toden teolla mittaa, sillä yksikin avainvaltio olisi voinut kaataa kaiken.
Nyt lopputulos, niin ontto kuin se onkin, saattaa aidosti sitouttaa valtioiden politiikkaa, ainakin paikalla olleiden osalta.
Mihinkään ei pääse siitä, että ilman Barack Obaman panosta tässä ei oltaisi. Kotimaan poliittinen tilanne rajoittaa sitä, mihin hän voi sitoutua. Silti Obama neuvotteli Kööpenhaminassa kuin aikanaan Chicagon korttelikokouksissa ja Brasilian Lula kaivoi esiin vanhat ay-pöydissä hiotut taitonsa.
Kertoo suuresta epäjärjestyksestä, että tuollaiseen neuvottelutilanteeseen koskaan jouduttiin. Mutta johtajat olisivat voineet lähteä Kööpenhaminasta saman tien tyhjin käsin kotiin tai olla tulematta ollenkaan. Nyt he yrittivät tosissaan pelastaa mitä pelastettavissa oli.
Ratkaisevilla illan hetkillä Eurooppa oli sivuraiteilla, kun loppupeli käytiin Yhdysvaltain ja nousevien Kiinan, Intian ja Brasilian kesken. Etelän uusi vahvuus muuttaa kansainvälistä politiikkaa yhä väkevämmin.
Kööpenhaminassa näkyi myös asian kääntöpuoli, kehitysmaaryhmän sisäinen hajanaisuus. Kokouksen jumittumisesta suuri vastuu kuuluu pienelle ryhmälle maita, jotka eivät osanneet tai halunneet nousta menettelytavoista itse asiaan.
Kokous osoitti, kuinka äärimmäisen raskas ja vaikea on tapa, jolla YK joutuu toimimaan. Mikään ei takaa, että ilmastopolitiikan seuraavat askeleet olisivat tätä helpompia. Kansalliset ilmastoteot eivät saa jäädä odottamaan YK-neuvotteluiden etanavauhtia kuten tietoa Kioton seuraavasta sitoumuskaudesta.