Näkyvätkö Oulun historia ja kulttuuri katukuvassa? Alan ammattilaiset eivät ole yksimielisiä oikeista vastauksista. Meren ja tervan tulisi kaupungilla kuitenkin kuulua ja näkyä. 400 vuoden historia muokkaa kaupunkilaisen identiteettiä ja antaa perspektiiviä tähän päivään. Sen avulla saadaan myös matkailutuloja. Historiallista kaupunkia voi ylpeänä esitellä. Historiaton ei juuri kiinnosta edes sen omia asukkaita.
Oulun historia ei ala Nokian noususta vaan monta sataa vuotta sitä ennen. Maan ja meren liitto synnytti jokisuulle kauniin ja touhukkaan kaupungin. Alan ammattilaisten silmissä historiaa on purettu tahallaan ja tahattomasti, mutta sitä myös pyritään aktiivisesti vaalimaan. Historiaton kaupunki on kuin muistinsa menettänyt ihminen.
Kaupunkiarkeologi Timo Ylimaunu Oulun yliopistosta ideoi keskustaan kävelyreittiä mietiskellessään, missä historia voisi näkyä enemmän. "Hupisaarilta Ainolan puiston ja Oulun linnan kautta kauppatorille ja sieltä Pikisaareen. Tämän kävelyreitin varrelle mahtuu koko Oulun historia keskiajalta lähtien. Tälle pätkälle pitäisi myös rakentaa näkyvää historiaa jollakin tavalla. Reitti on valmiina, ja sitä voisi hyödyntää."
Meri ei näy
katukuvassa
Meri puuttuu katukuvasta."Oulun keskustasta katsottuna ei voi arvata olevansa merenrantakaupungissa. Veden ja maan liittoa pitäisi vahvistaa enemmän. Niiden keskinäinen suhde on ollut täällä aina tärkeä," toteaa Oulun yliopiston arkeologian lehtori Pentti Koivunen.
Jos ihminen tiputetaan keskelle Oulua, hän ei voi mitenkään päätellä, missä sitä ollaan. Tallinnassa, Tukholmassa tai Turussa omaleimaisuus antaa ilmeen keskustalle. "Oulusta puuttuu selkeä symboli. Ei ole Big Beniä eikä Eiffel-tornia", kaupunki- ja aluetutkimuksen dosentti Topiantti Äikäs mietiskelee.
Ainolan museosta katsottuna menneisyys näyttää levittäytyvän yli kaupungin."Historia kyllä näkyy jos kulkee silmät auki. Esimerkiksi Franzenin puisto ympäristöineen tai kaupungintalo sekä torin seutu näyttävät vanhaa Oulua", pohtivat museon rakennustutkijat Pasi Kovalainen ja Juhani Turpeinen.
"Sitä paitsi parhaamme on yritetty rakennusten suojelussa. Asiat eivät aina ole kuitenkaan meidän kädessä, eivätkä edes korkeimman kädessä, vaan poliittisten päättäjien ja rakennusfirmojen käsissä", Turpeinen sanoo.
Arkeologi
pelastaa jos voi
Pentti Koivunen on tutkinut työkseen Oulun historian vanhimpia kerroksia. Hän on uransa aikana omistautunut välillä hyvinkin pontevasti historian ja kulttuurin säilyttämiseen seisten esimerkiksi sinisen talon ja kivikukon suojelujoukoissa.
Pohjois-Suomelle on syntynyt kokonaan uusi esihistoria viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Pentti Koivusen mielestä Oulussa on menty parempaan suuntaan historian säilyttämisessä. Jotain on kuitenkin kadonnut lopullisesti. Timo Ylimaunu näkee Oulussa enimmäkseen pelastuskaivauksia.
"Arkeologi seisoo kuopan laidalla seuraamassa katutöitä. Jos jotakin löytyy, niin kaivinkoneet seis. Tällä tavalla tutkimuksen taso jää hyvin vajaaksi ja saatu materiaali on ongelmallista."
Toisenlaiseksi esimerkiksi Timo Ylimaunu nostaa Turun, jossa kaupunki on vuosia tehnyt kaivauksilla peeärrää. Oulu voisi hänen mielestään panostaa enemmän arkeologiaan ja nostaa sitä kautta omaa menneisyyttään esille.
Pentti Koivunen ajattelee välttämättömyyden sanelleen täällä ratkaisuja. "Oulun yliopiston perustamisen seurauksena kaupungin kasvu räjähti päättäjien ja virkamiesten käsiin. Eivät siinä suunnittelussa historialliset seikat paljon painaneet."
Jatkosotaa ei
haluta muistella
Oulu oli viime sodan aikaan saksalaisten varuskuntakaupunki. "Asia on hankala, ja siihen liittyy paljon kielteistä. Sodan muistoja on järjestelmällisesti hävitetty"" sanovat Pentti Koivunen ja Timo Ylimaunu.
Pasi Kovalaisen mielestä taas kaikki hävittäminen ei ole ollut tahallista. "On hankalaa säilyttää rakennuksia, jotka on alunperin tarkoitettu väliaikaisiksi." Tällainen on ollut esimerkiksi saksalaisten parakkialue eli vaakunakylä Hietasaaressa.
Sota Saksan rinnalla toi kaupunkiin vieraita, joista jälkipolvet eivät kehuskele rinta rottingilla. Hiljaa historiaan haudattuihin kuuluu esimerkiksi tohtori Aribert Heim. Tapettuaan juutalaisia Mauthausenissa hän tuli Ouluun töihin parantamaan SS-miehiä. Sodan jälkeen hän kuului etsityimpien sotarikollisten joukkoon. Ymmärrettävästi muisto ei kirvoita Oulussakaan kiitospuheita tai monumentteja.
"Minusta olisi kuitenkin hyvä muistaa, että myös jatkosodan historia on osa omaa menneisyyttämme. Pidimme siitä tai emme, se muokkaa monella lailla minäkuvaamme ja siksikin asiat ja tapahtumat voisi vetää piilosta pois", Timo Ylimaunu pohtii.
Oulussa elää rinnakkain kolme erilaista maailmaa ja kulttuuria, kertoo Topiantti Äikäs. "Vanhin juonne on niin sanottu Wanha Uleåborgilaisuus. Se kumpuaa tervasta ja lohesta, elää perinteisissä oululaisissa suvuissa, joissa on omaleimaisia piirteitä. Sen myötä on syntynyt myös urheilua, esimerkiksi Oulun Luistinseura."
"Seuraava on yliopiston myötä syntynyt uusi, tietynlainen nousevan pohjoisen kulttuuri. Sitä on nostettu 1960-1970-luvuilta lähtien näkyviin maanlaajuisesti. Kaupunkiin syntyi uusi kulttuurieliitti vanhojen sukujen rinnalle. Ja uusin juonne on teknologinen. Teknologian nousuun liittäisin vielä urheilupuolelta Oulun Kärpät."
Teknologia näyttää syrjäyttäneen lyhyessä ajassa vanhat meren ja tervan tarinat. Suurimman teknologiahuuman kyllästämillä alueilla Oulussa voisi luulla, että koko seudun historia alkaa Nokian noususta. Topiantti Äikäs näkee teknologian olevan kaupungin historiassa taas yksi välivaihe, ei suinkaan lopullinen totuus koko kaupungista.
Oulu kestää
koviakin kolhuja
Tällä hetkellä moni huolehtii siitä, miten Oulu selviää maailmantalouden puristuksessa. Kuinka käy tehtaiden ja teknologian tai julkisten palveluiden? Yliopistolla huolehditaan siitä, saako laitos jostakin rahaa myös tulevaisuudessa. Topiantti Äikäs näkee Oulun historiassa monia pahoja paikkoja, joista myöhemmin selvittiin.
"Oulu on historiansa aikana palanut monta kertaa. Oulun palo vuonna 1822 oli aivan kansallinen katastrofi. Kaksi kolmasosaa nousevan Suomen ainoasta pohjoisesta kaupungista palaa maan tasalle."
Palolla oli merkittäviä vaikutuksia rakennuskantaan ja asemakaavaan. "Siihen verrattuna 1980-luvulla sattuneet keskustan palot ovat pikkuharmeja", Topiantti Äikäs sanoo.
Krimin sota 1854-1856 ulotti vaikutuksensa myös Ouluun. Suomi oli tuolloin osa Venäjän keisarikuntaa, joka oli sodassa Englannin kanssa. Engelsmannit seilasivat Suomemme rannoilla Ouluun saakka. Lopputuloksena oli poltettuja laivoja, varastoja ja aittoja. Englantilaiset polttivat valtavasti tervaa Toppilan Tervahovissa.
"Ikävä kyllä osa tervasta oli myyty kertaalleen Englannin amiraliteetille. Rahatkin oli maksettu jo tavarasta. Siis englantilaiset polttivat onnettomat osittain omaa tervaansa", Timo Ylimaunu kertoo.
Englanti oli oululaisille tervakauppiaille merkittävä kauppakumppani. Krimin sota lopetti pikiruukin toiminnan Pikisaaresta. Muistona englantilaisista paikalla on edelleen "pikitie" - paksu kerros poltettua pikeä.
Teollisuuskaupunki-Oulun historia alkaa 1600-luvulta. Pikeä ja nahkaa, hopeaa ja tervapastilleja. Tuoreimpana sellu.
"Oululaiset hopeasepät ovat olleet aivan maankuuluja 1600-luvulla", Pentti Koivunen kertoo.
Laivanrakennuksen loppuminen on kouraissut kaupungin asukkaita kovasti. "Voi kuvitella, millainen tunnelma täällä on silloin ollut, laivanrakennus on työllistänyt suhteellisesti ottaen suuren osan kaupunkilaisista. Sen loppuminen on voinut tuntua siltä, että koko kaupunki on tuomittu kuolemaan", Topiantti Äikäs sanoo.
"Kaupungin kehitys on prosessi, ja siinä on pitkiä historian kaaria. Tänään teknologia on Oulun imagon tukijalka ja sen eteen on tehty lujasti töitä. Kuka tietää, mitä tilalle on tullut vaikka sadan vuoden päästä", Topiantti Äikäs pohtii.