Tammikuu 1842: noin 15 000 brittiä alkoi vetäytyä Afganistanin pääkaupungista Kabulista. Matkasta keskellä sissihyökkäyksiä ja talvea selviytyi vuoristosolien kautta perille Jalalabadiin hengissä vain yksi henkilö. Surkeasti päättyi briteille myös toinen sota Afganistania vastaan 1878-80. Helmikuu 1989: viimeiset neuvostojoukot palasivat Afganistanista häntä koipien välissä. Niitä oli enimmillään siellä noin 100 000. Vuosikymmenen sodassa kaatui noin 15 000 neuvostosotilasta.
Heinäkuu 2007: Afganistanissa on yhteensä noin 40 000 ulkomaista sotilasta, joukossa sata suomalaista, yrittämässä ainakin historian valossa toivotonta tehtävää. 40 000 kuulostaa suurelta luvulta, mutta itse asiassa se on vähän. On laskettu, että Afganistanille annetaan nyt sotilasapua 1:25 ja muuta apua 1:50 verrattuna Bosnian ja Kosovon operaatioiden avustusmääriin.
Tulevan syksyn sisäpolitiikan yksi kuuma kysymys kuuluu, mitä Suomen pitäisi tehdä. Väittely on kesäkuukausina kiinnittynyt Kalevan jo viime syksynä kertomaan, valtiojohdossa käytyyn kiistaan, tulisiko Suomen lahjoittaa Afganistanin hallitukselle ylijäämätavarana 100 000 rynnäkkökivääriä ja 300 miljoonaa patruunaa.
Kalashnikovit ovat silti vasta pintaraapaisu. Sisään päin kääntyneessä keskustelussa on jäänyt ihmeen vähälle huomiolle, että koko operaatio on suurissa vaikeuksissa. Presidentti Hamid Karzain hallituksen kaatuminen lisäisi sisäisiä paineita Pakistanissa; Punaisessa moskeijassa äsken nähty kapina oli varoitusmerkki siitä, että ääri-islamilaiset voimat kärkkyvät valtaan sielläkin.
Yleinen käsitys on, että kuumin kriisipiste tällä hetkellä olisi Irak. Luulo johtuu siitä, että Irakissa käydään tv-sotaa kun taas Afganistan on enemmän katveessa. Suomalaispoliitikkojen kannattaisi seurata Britanniassa käytävää kovaa Afganistan-keskustelua. Britanniassa on esitetty viime viikkoina useita korkean tason arvioita, että Afganistanin tilanne on Irakiakin vakavampi. Kriittisimpien arvioiden mukaan tappio uhkaa Afganistanissakin, ellei kansainvälinen yhteisö sido lisää resursseja ja pysty nykyistä parempaan yhteistyöhön.
Kenkä puristaa yhä enemmän siitä, etteivät Yhdysvaltain joukot ole Afganistanissa Naton komennossa, vaan ne sooloilevat omissa operaatioissaan. Lisäksi muut maat ovat vastahakoisia lähettämään sotilaitaan pahimmille taistelualueille Yhdysvaltain, Britannian ja Kanadan joukkojen rinnalle. Yhdysvallat on tarjonnut Suomellekin näkyvämpää roolia.
Afganistanin ISAF-rauhanturvaoperaatio sujui aluksi kohtuullisesti ennen kuin tultiin asian ytimeen eli huumeviljelyyn ja -kauppaan. Yhdysvallat haluaisi yksioikoisesti tuhota unikkopellot kun taas muut haluaisivat tarjota samalla viljelijöille vaihtoehtoja hankkia leipänsä. Oopiuminviljelijät liittoutuvatkin helposti hallitusta ja kansainvälisiä joukkoja vastaan taistelevien talebanien kanssa.
Tulos oopiumtaistelussa on ainakin toistaiseksi pannukakku. YK:n kesäkuisen raportin mukaan Afganistanin oopiumintuotanto kasvoi viime vuonna 49 prosenttia. Tälle vuodelle ennustetaan uutta ennätyssatoa. 23 miljoonasta asukkaasta noin 12 prosenttia on mukana oopiuminviljelyssä, joka vastaa lähes puolta Afganistanin kokonaistuotannosta. Afganistanin huumeiden päämarkkina-alue on Eurooppa.
Suomen rooli Afganistanissa on lilliputtiluokkaa, mutta jos koko operaatio alkaa mennä yhä pahemmin pieleen, ainekset sisäpoliittiseen äläkkään ovat äkkiä koossa. Hallitus antaa syksyllä eduskunnalle selonteon Afganistan-politiikasta. Kesän aikana kuullut puheenvuorot viittaavat vahvasti siihen, että jo selonteon teosta tulee vaikea ja että eduskunnassa on luvassa railakas keskustelu.
Useita merkittäviä ulko- ja turvallisuuspolitiikan paikkoja saanut kokoomus on ollut hallituksen alkukuukausina superaktiivinen. Syksy voi tuoda vastauksia siihen, pystyykö puolue puheiden lisäksi lyömään puumerkkinsä Suomen linjaan, ei vain Afganistan-politiikassa vaan myös siinä, lähteekö Suomi mukaan Naton nopean toiminnan joukkoihin. Näkyvien demarien kannanotot näihin kysymyksiin paljastavat, että SDP on asiassa sisäisesti hajalla.
Lopputulos on todennäköisesti se, ettei Suomi lähetä Afganistaniin lisää sotilaita, mutta lisää panostuksiaan siviilikriisinhallintaan. Huonojen uutisten virta Afganistanista on kuitenkin niin tiheä, ettei ulkomaailmalla ole pian kuin kaksi vaihtoehtoa: vetäytyä kokonaan pois tai heittää tuleen rutkasti lisää sotilaita ja muita voimavaroja. Tämä tosiasia vain helposti unohtuu, kun tehdään ulkopolitiikalla sisäpolitiikkaa.