Max Jakobson: Tulevaisuus? Otava 2005.
Heti kun kansakunnan tilinpäätös viime vuosisadasta on valmis Max Jakobson alkaa budjetoida tulevaisuutta. Hän ei lähde kilpasille akateemisen tulevaisuudentutkimuksen kanssa. Jakobsonille tulevaisuus ei ole sellainen hengen yhtälö, jonka tuntemattomat muuttujat arvataan. Tulevaisuuden avain on menneisyys.
Syntyy innostava jännite, kun lähiaikoina ehkä vastaan tulevia ilmiöitä hahmotetaan pohtimalla, miten nykyisyyteen oikein päädyttiinkään. Nouseeko näkyviin rakenteita ja ilmiöitä, joita voisi käyttää tulevaisuuden arviointiin? Tulevaisuuden tutkimuksen perusongelmana on taipumus liikkua kepeästi jalat ilmassa. Jakobsonilla ne ovat juurevasti historiassa.
Jakobsonille Suomi on melkein koko itsenäisyytensä ajan ollut yksinäinen susi. Muiden synkeistä ennusteista piittaamatta se on kulkenut omia teitään ja kaikkien hämmästykseksi menestynyt.
Hän ei ihan suoraan sano, onko nyt koittanut suden hetki, pitkän yön jälkeistä aamunkoittoa edeltävä pimeyden ja orpouden olotila, jossa usko alkaa horjua.
Suomen polku menneestä nykyiseen on suuri kertomus sopeutumisesta, joka ei ole kuitenkaan passiivista alistumista olosuhteisiin. Suomi saattoi synkkämieliset ulkopuoliset ennustajat häpeään toimimalla oman tahtotilansa mukaan toivottomiltakin näyttäneissä tilanteissa.
Sen kohtaloa eivät määränneet vain ne ankeat odotukset, jotka pääosiltaan perustuivat Neuvostoliiton oletettuihin aikeisiin. Samalla kun Suomi otti ne huomioon se myös toimi. Passiiviseksi kuviteltu objekti olikin aktiivinen subjekti.
Ei ole niin, että vain pessimistit ovat oikeassa. Eikä niin että huonoimmat vaihtoehdot käyvät aina toteen. Tietysti huonoja ratkaisuja torjuva tahto ei sekään yleensä toteudu sellaisenaan, mutta jotakin se sentään voi vaikuttaa.
Tätä omaehtoisuutta korostaessaan Jakobson osoittaa myös ulkopuolisten synkkyyden profetioiden epäloogisuuden. Talvisodan aikana ne ihailivat lähes kritiikittömästi Suomen taistelua neuvostovaltaa vastaan. Jatkosodan alettua ne moittivat Suomea samasta syystä.
Sodan päätyttyä Suomea moitittiin kun se ei luottanut Moskovan aikeisiin. 1948 yya-sopimuksen jälkeen sitä pidettiin lapsellisena kun näytti siltä, että se olikin alkanut luottaa naapuriinsa.
Nämä näennäiset ristiriitaisuudet ymmärrettäväksi muuttava tekijä on Suomen kiinteänä pysynyt oma tahto, joka erilaisissa olosuhteissa tuotti erilaisia poliittisia ratkaisuja. Se on tämän messun cantus firmus, vaihtelevan kuvion taustalla koko ajan kulkeva yksinkertainen perussävel.
Jakobson hakee historiassa soivaa cantus firmusta myös Euroopan unioniin kotiutuneen ja Naton kynnyksellä kipuilevan Suomen nykyisestä olotilasta. Soisi löytävänsä, mutta ei oikein löydä. Kun Jakobsonin rivien välitkin lukee, hänestä alkaa paljastua lempeän pessimistin piirteitä.
Nykyajan ja tulevaisuuden cantus firmuksen kehittämiseen tarvitaan uudistumishaluista ja rohkeaa johtajuutta. Niitä ominaisuuksia puuttuu sekä Suomesta että unionista. Unionin ja siis myös Suomen ongelma on se, että ryhdikäs tahtotila on muuttunut taipumukseksi ajelehtia.
Unionin alkuperäisenä tarkoituksena ei ollut eurooppalaisen elintilan täyttäminen. Se oli sulkeutumista taloudelliseen ja henkiseen puolustukseen. Ranska avasi yhteisön ovet Englannille vasta kun se ei enää omin voimin pärjännyt Saksalle. Siitä alkaneella jatkuvan laajentumisen tiellä edelleen ollaan.
Suomen unioniin liittymisen ideana oli sama kuin siihen Suomen jälkeen liittyneiden Keski-Euroopan maiden, itsenäisyyden varmistaminen. Se on joidenkin ihannoiman ja vielä useampien inhoaman liittovaltiorakenteen vastakohta.
Sillä tiellä Suomi on nyt tukehtumassa itse kehitettyyn ähkyyn. Kaikkia uusia ajatuksia toisaalta tavallaan kannatetaan, kuten unionin Natoon perustuvaa puolustusta, mutta kuitenkin vähän niin kuin vastustetaan, kuten Nato-jäsenyyttä. Olemme jäämässä puolitiehen määrätietoisesti aloitetulla polulla, toisin kuin meidän jälkeemme unioniin ja sitten myös Natoon liittyneet maat.
Moniarvoisen demokratian vankkumaton profeetta Jakobson tuskailee tällaisen rohkean uskon puutetta. Hallituspuolueiden johto on menettänyt otteen tärkeimmästä tehtävästään, kansalaismielipiteen opastamisesta ja johtamisesta.
Vasemmistosta on tullut uuskonservatismin linnake. Porvarit ovat muuttuneet epäröiviksi pehmoiksi. Jakobson esittää yhteiskunnan dementoitumisen pysäyttämistä konsensushenkisellä piristysruiskeella.
Jakobson ehdottaa, että uutta kansallista reformihenkeä voitaisiin hakea pistämällä asialle seitsemän viisaan aivoriihi, jonka jäsenten "asiantuntemukseen, lahjakkuuteen ja isänmaallisuuteen voimme luottaa". Jakobsonin nimilista on yhteiskunnallista dynamiittia. Siinä on kaksi ammattiyhdistysjohtajaa, kaksi yritysjohtajaa, nuorekas EU-veteraani sekä nykyinen ja yksi entinen pääministeri. Tällainen konklaavi olisi terästetty versio Korpilammen kokouksesta neljännesvuosisadan takaa, kolmikanta kolmanteen potenssiin.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, vapaa tutkija ja kolumnisti.