Uusi Oulu on aika vanha. Nykyisen kuntaliitoskaupungin alueella on ollut kukoistava kyläyhteisö noin 7 000–5 000 vuotta sitten. Se tarkoittaa aikaa ennen esihistoriallisen Egyptin syntyä. Aivan sivilisaatioiden aamuhämärissä Iijoen rannoilla oli kunnon metropoli.
Kierikissä rakennettiin pitkiä rivitaloja ja elettiin ilmeisen kukoistavasti. Vertailun vuoksi, koko kristinuskon historia on parintuhannen vuoden ikäinen. Sellaisena aikana ehtii tehdä melkoisen määrän historiaa.
Hylkeiden ja lohen varassa elettiin ja kauppareitit kulkivat kauas. Mikä oli nykyisen Kierikin silloinen nimi? Mitä tarinoita kerrottiin paikassa, jossa elettiin toistatuhatta vuotta? Minne kaikki katosi? Kysymykset kiehtovat vaikka vastauksia tuskin koskaan voi saada selville. Mutta loistava tarina on olemassa.
Viitisentuhatta vuotta sitten touhuttiin muutakin. Pitkin nykyisen Perämeren rannikkoa rakennettiin kivikehiä, jätinkirkkoja. Niistä parhaiten säilynyt on Raahessa, Pattijoella oleva Kastellin ”linnanraunio”. Kauas saa mennä, että jotain muuta vastaavaa tulee vastaan. Puhutaan megaliiteista, joista kuuluisin lienee Englannin Stonehenge. Kivikehän perimmäinen tarkoitus taitaa yhä olla hämärän peitossa – hylkeenpyyntiä, taivaankannen tietoa, tai jotain muuta.
Kierikissä on nykyään hyvin tehty museo ja ohjelmapalveluita, sillä matkailun perusinvestoinnit onnistui Yli-Ii jo tekemään. Pattijoella ei ole matkailijan varalle mitään kylttejä kummempaa.
Molempia paikkoja saa hakemalla hakea Oulun ja Raahen kaupunkien nettisivuilta, ja tämän lehden levikkialueen ulkopuolella niiden olemassaolosta tiedetään hyvin vähän. Se on erikoista, sillä molemmat ovat kohteina huikean kiinnostavia.
Unescon maailmanperintökohteet voivat liittyä kulttuurisiin tai luonnonarvoihin. Näitä kohteita on kautta maailman, ja Euroopassa niitä on erityisen tiheässä. Itse asiassa läntisen Euroopan maailmanperintökohteiden kartalla on vain yksi selkeästi erottuva valkoinen läiskä.
Se on Suomi, jossa Petäjäveden puukirkon ja Merenkurkun saariston pohjoispuolella ei ole mitään lukuun ottamatta Struven ketjua, halki Euroopan kulkevaa mittauspisteiden sarjaa.
Kaikki Suomen kohteet – kuten Verlan puuhiomo, Vanha Rauma ja Suomenlinna – ovat maan eteläosissa. Ruotsista löytyy Luulajan kirkonmäki ja Norrbottenin saamelaismaisemat, Norjasta Altan kalliomaalaukset ja Venäjältä Solovetskin saaristo ja Kizhin kirkkosaari.
Ehdokaslistalla Suomi pitää tarjolla kuutta uutta kohdetta. Niiden joukossa ovat Pattijoen jätinkirkko ja Ukonsaari Inarijärvessä. Molemmat on lisätty listalle vuonna 1990, ja Ukonsaaren kuvaus on vain kahden rivin mittainen. Ei ole kuulunut korviin, että näiden asia olisi melkein neljännesvuosisadassa jotenkin edistynyt.
Pitäisikö uskoa, että Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi muodostavat juuri sen alueen Euroopassa, jossa ei ole yhtäkään maailmanperintölistalle nousukykyistä kohdetta. Niin ei voi olla. Onhan noita vaihtoehtoja.
Jätinkirkon ja Ukonsaaren ohella Kierikin alueen löydöt, Hailuodon kulttuurimaisema, Tornionjokivarsi, Tenojoen laakso, koko Inarijärven seutu saamelaiskulttuureineen, Saana, Liminganlahti, Kainuun vaaramaisemat, Tunturi-Lappi, erämaakulttuuri, Alvar Aallon Rovaniemi tai vaikkapa Iin hamina.
Näissä ei kannata aloittaa odottamalla, että joku muu tekee jotakin. Oman ainutlaatuisuuden tunnistaminen ja siitä ylpeänä oleminen ei paljon maksa, ja siitä tämä on aloitettava. Sinä päivänä ollaan hyvällä alulla, kun Oulu ja Raahe brändäävät itseään kivikauden keskuksina.
Etteikö tällainen taloudellisesti kannata? Vastauksena voi vilkaista Vaasan yliopiston tuoretta selvitystä museoiden taloudellisesta vaikuttavuudesta.
Museot tuottavat sijaintialueilleen lähes pelkkinä verotuloina takaisin kuntien niihin sijoittaman summan. Lisäksi ne parantavat alueen työllisyyttä ja tulotasoa sekä tuovat tämän kautta hyvinvointia monella eri tavalla.