Timo Koho: Menneisyyden muistikuvat. Perinne nykyajan arkkitehtuurissa. Atena Kustannus Oy.
Timo Kohon vastaus itselleen asettamaan kysymykseen ei yllätä. Nykyarkkitehtuurissakin perinteellä on merkitystä.
Arkkitehtuurihistorian tutkija ei kuitenkaan näe ympärillään kohoavia perinnetyylisiä omakotitaloja, vaan keskittyy rakennustaiteen piiriin hyväksyttyihin monumentteihin.
Näyttelyihin ja julkaisuihin kilvoiteltaessa perinne ei ole ollut arkkitehtuuriteokselle monestikaan ansio, usein suorastaan rasite. Yleisesti on sentään hyväksytty "modernismin perinne", ikään kuin vuosisadan alun funkistalon kopioiminen olisi yhtään älykkäämpää kuin nikkarityylisen rautatieaseman.
Aihepiiri on mielenkiintoinen ja antaisi haasteita myös värikkään poleemiseen kirjoittamiseen. Kohon teksti on kuitenkin pidättyväistä. Kirjoittaja ei tuo omaa kantaansa esille, vaan antaa arkkitehtuurin ja arkkitehtien puhua.
Tämän ei sovi antaa hämätä. Kohohan siinä puhuu, joskin sanat ovat sitaatteja Arkkitehti-lehdistä ja kirjallisuudesta. Lähteenä on käytetty sitä, miten arkkitehdit ovat teostaan selittäneet tai ammatillisilla foorumeilla kollegoitaan kommentoineet. Tämä on arkkitehtuuria selitettynä, ei koettuna. Ja kun selityksiä selitetään edelleen ja johdetaan niistä osin mahtipontisia yleistyksiä, siirtyy vastuu kuulijalle.
Mutta kun tämä on todettu, on syytä myös kiitoksen sanoille. Historian kirjoittaminen ei ole aivan helppoa, ja varsinkin lähihistorian arvottaminen ja tulkitseminen vaatii uskallusta. Se on vaikeaa, mutta juuri siksi niin antoisaa. 1980-luvun arkkitehtuuriin on meillä monilla niin läheinen suhde, vähintään käyttäjänä ja kokijana, monella lukijalla myös tekijänä.
Koho kirjoittaa ajasta, joka mielenkiintoisella tavalla toi esiin perinteen arkkitehtonisen inspiraation lähteenä. Erityisesti pohjoissuomalaisesta näkökulmasta aika oli hyvin kiinnostava.
Reima Pietilän opetusten ja kansainvälisen postmodernin liikkeen mukana virisi valtakulttuurin haastanut arkkitehtuurin Oulun koulu.
Koho kartoittaa tätä keskustelun kenttää: esitellyiksi tulevat niin prinssi Charles kuin presidentti Mitterrand, lukuisten arkkitehtuurin vaikuttajien ohella.
Viime vuosina Suomi on pienentynyt niin, ettei Helsingin, Oulun ja Tampereen koulukuntia ole kovinkaan helppoa erottaa toisistaan. Nykyinen suhde perinteeseen on viitteellisempi. Suorien sitaattien ja tyylikokeilujen koulu on käyty läpi ja oppi omaksuttu.
Perinne on vahvasti taustalla, tiedostettuna vaikuttajana ja innoittajana. Se ei välttämättä näyttäydy kuin tarkkaavaiselle silmälle - ehkä paremminkin kokijalle, jonka perinteeseen sitoutuvan elämysmaailman tavoittaa monesti parhaiten tämän päivän kielellä.
Tässä olisikin lisäpohdintojen paikka.
Omakotirakentajille kaupattavat perinnetalot edustavat kovin kapeaa tulkintaa arkkitehtuurin vuosisatojen aikana kertyneestä osaamisesta tai edes nykyperheen arjesta. Tallissa oleva autokaan ei muistuta 1800-luvun kulkuneuvoa - retroimmat ulottuvat 1950-luvulle.
Toisaalta asukkaiden epäilemättä tavoittelemia perinteen, jatkuvuuden ja turvallisuuden mielikuvia on nykyarkkitehtuurissa tarjottu varsin säästeliäästi. Ehkä olisi aika molemmilla rintamilla päästä ohi onttojen kulissien pohtimaan, mistä arkkitehtuurissa oikeasti on kysymys.
Taidehistorioitsijana Koho ei tälle tielle lähde, vaan tyytyy kuvaamaan tapahtunutta. Siinäkin on yhdelle kirjalle tarpeeksi, ehkä liikaakin, sillä kokonaisuus jää hajanaiseksi. Kun samassa kirjassa selitetään niin kansainväliset trendit kuin kotimaiset kohteet, leviää selityksen verkko kovin laajalle ja repeämiähän moisesta venyttelystä syntyy.
Kirjan kuvitus ei tyydytä sen enempää määrällisesti kuin laadullisestikaan. Tällaisessa kirjassa hyvät kuvat todellakin korvaisivat tuhansia sanoja.