Kun alkoi näyttää siltä, että haukiputaalaisen Eeva Joutsenojan mies Jouko selviää hengissä pitkään jatkuneesta, kuolemanvakavasta sairaudestaan, perhe päätti hankkia kolmannen koiran.
"Jossain muussa perheessä tämä olisi voinut olla ennenkuulumatonta, mutta meille se oli looginen ratkaisu. Koiranpentu otettiin mielenvirkistykseksi molemmille", Eeva Joutsenoja kertoo.
9-vuotiaasta asti koiria omistaneen Eeva Joutsenojan puheessa toistuukin vähän väliä sana tassuterapeutti. Tassuterapeutteja heidän perheessään ovat tällä hetkellä portugalinvesikoirat Hiski ja Toivo sekä harvinainen barbet-rotuinen Arttu, perheenjäseniä kaikki.
Päivisin niiden tehtävänä on pitää seuraa nyt sairaseläkkeellä olevalle Joukolle, muut ajat ne ovat Eeva Joutsenojan kunnon ylläpitäjä ja henkireikä.
Jo reilut kymmenen vuotta sitten Joutsenojan koirat toimivat terapeutteina. Eevalta leikattiin selkä, ja hänen piti opetella uudestaan kävelemään. Ajatukset metsälenkeistä koirien kanssa motivoivat hänet harjoittelemaan.
"Pääsin jalkeille, mutta en pystynyt juoksemaan, sillä minulle ei ollut rytmiä jaloissa. Tavoitteenani oli, että jossakin vaiheessa voin taas juosta ja esittää isovillakoirani Artun näyttelykehässä. Sehän onnistui, jopa niin hyvin, että rupesin sitten harrastamaan agilityä omalla, kömpelöllä tavallani."
Nyttemmin pitkistä metsäkävelyistä koirien kanssa on tullut Joutsenojalle elinehto. Hän herää tyytyväisenä joka aamu viiden jälkeen, jotta voi pakata koiransa autoon ja hurauttaa muutaman kilometrin päähän tutulle metsäpolulle.
"Minulle on hirveän tärkeää, että saan kulkea koirien kanssa metsässä. Saan tuulettaa päätä ja olla rauhassa samalla kun koirat saavat juosta."
Omien koirien lisäksi vaihtelua elämään tuo toiminta koirayhdistyksissä.
"Hetken elän koiramaailmassa mukana, puhun vain koirista ja niihin liittyvistä asioista. Muut asiat unohtuvat. Koirien tiimoilta olen tavannut mahtavia ihmisiä ja muutamista on tullut ihan ystäviä, joiden kanssa puhutaan henkilökohtaisiakin asioita."
Myös oululaisen Virpi Laukan kääpiöpinseri Vallu oli suurena apuna, kun hänen silloinen miehensä sai yllättäen aivoverenvuodon, josta hän ei koskaan parantunut.
"Se oli hirveän vaikeaa ja raskasta aikaa, ja suruaika oli pitkä. Monet ovat kysyneet, miten oikein pysyin järjissäni. Tietysti kyse on myös luonteesta, mutta kyllä Vallulla oli suuri vaikutus. Koira piti elämässä kiinni", Laukka muistelee muutaman vuoden takaista aikaa.
"Aina kun itkin, Vallu oli vieressä, sain koskea ja lohtua. Kai se vaistosi, että minulla oli paha mieli. Muuten Vallu oli oma, normaali itsensä, mutta kun itkin, sekin oli alakuloinen."
Laukka kokee kuitenkin lohdunsaamista tärkeämmäksi sen, että lemmikin takia hänen oli pakko pitää tietty rytmi ja viedä koira ulos useamman kerran päivässä. Myös yökyläilyt ystäville ja sukulaisille piti jättää väliin, kun koiraa ei voinut jättää yksin kotiin.
"Rytmi pysyi koko ajan yllä, oli syy mennä kotiin. Ei se aina mukavaa ollut, mutta minusta koti on tärkeä paikka. Jos olisin vain ollut tuuliajolla ja kiertänyt yökylässä, olisi joskus pitänyt palata kotiin ja se olisi varmasti ollut yksi kompastuskivi. Koiran kanssa arki pyöri koko ajan", Laukka muistaa.
Kun tuntui kaikista pahimmalta, Laukka purki oloaan lenkkeilemällä. Hankalinakaan hetkinä koira ei kuitenkaan ollut taakka.
"Jollekin koira olisi voinut olla rasite, minulle ei. En muista, että ulosmeno olisi koskaan tuntunut ylitsepääsemättömältä tai etten olisi jaksanut lähteä. Välillä olin niin vihainen ja tupisin koiralle, että pitääkö se nyt jokainen heinänkorsi haistella. Ei se ollut siitä moksiskaan."
Vaikeiden aikojen läpi tukeneesta koirasta on muodostunut Laukalle hirvittävän tärkeä.
"Pelottaa, että mitä jos jotakin sattuu. Olen nyt niin voimakkaasti kiinni tuossa, että jos se on pois, tuntuu, että puuttuu käsi tai jalka, eikä osaa olla ollenkaan. Sen tuntee sydämessään, miten tärkeä se on, vaikkei sitä pystykään konkreettisesti sanomaan."