Yksilölajit ovat urheilua, joukkuelajit jotakin muuta.
Yksilölajit juontuvat ihmiskunnan alkuhämärästä, jolloin joutuisa liikkuminen eteenpäin oli hyvin kannattavaa. Mentiin hengen hädässä joko peto perässä tai saalis edellä.
Yksilölajissa työ tehdään itselle takakaarteessa tai lumisella metsäosuudella. Umpinaisessa sisäänpäin suuntautuneessa olotilassa.
Tulos on yleensä surkea, kun yksinäiset sudet pyrkivät muodostamaan joukkueen. Takavuosina kolme hiihtäjää yritti esiintyä kuin joukkue.
Aluksi he kehuivat olevansa karpaaseja. Kohta paettiinkin vastuuta. Siitä pitäen aika on kulunut syytä vieritellessä.
Joukkuelajit ovat iskelmää.
Iskelmää sanotaan kansakunnan muistiksi ja sielun peiliksi. Iskelmä kertoo simppelein sanoin, parissa kolmessa minuutissa, mikä on elämämme tarkoitus ja matkamme määrä.
Toisinaan joutavan kuuloinen renkutus paljastaa kansakunnan linjan. Samalla tavalla joukkuelaji piirtää esille suuremman kuvan.
Siksi ei hyvältä näytä. Alavire on tullut kuin metsän karhu ja syönyt meistä onnistumisen ilon.
Jalkapallon EM-karsinnassa Suomi esiintyi Unkaria vastaan kuin Nokia. Epäonnistumisen välttäminen nousi suurimmaksi kiihokkeeksi. Tietäähän sen miten silloin käy.
Suomalainen jalkapallo on ottanut housuja halkovan harppauksen taaksepäin. Peli on alkanut muistuttaa potkupalloa. Jalkapallosta huomaa, kuinka meikäläinen kehittää itsetuntoa vain onnistumisesta. Muu pelottaa, vaikka sitä muuta on satakertaisesti yhtä onnistumista kohti.
Yksi epäonnistuminen jää kiertämään pääluussa kuin pistesijoja ajava formulakuski. Kierre romuttaa lukuisat seuraavat onnistumisen mahdollisuudet.
Sellainen jos mikä jäykistää luovuuden ja uskalluksen.
Epäonnistumisen pelko ja luovuuden luhistuminen leviävät nopeasti. Ne tarttuvat kuin hirvikärpänen joka puseroon. Sen huomasi Stuart Baxterista Olympiastadionilla.
Toiminnan hetkellä hän rupesi jahkailemaan ja hieromaan leukaansa, vaikka olisi pitänyt asettaa seuraava haaste.
Paremmin ei hurise lempilapsella jääkiekollakaan. SM-liiga on kuten mikä tahansa itseensä tykästynyt valtion laitos. Se on rasvakerrokseltaan niin paksu, että uusista asiakkaista on pönäkälle pelkkää vaivaa. Odotellaan tovi niin liiga muuttaa nimensä TraFin, Fivan, Fimean, Psavin tai Valviran kaltaiseksi käsittämättömyydeksi.
Suuri yleisö on kuullut, että SM-liigassa pelataan ennätyksellisen suuri määrä otteluita, 476. Mutta entä sitten. Eihän niitä näe.
Ylin kiekkosarja on kaikessa kabinettiviisaudessa kummoloitu nähtäville ainoastaan lajin ennestään koville harrastajille. Tavalliselta kulmasohvassa istujalta on viety mahdollisuus innostua kiekosta sattumalta. Ei ole mistä innostua. Liiga on piilotettu monen maksullisen lukon taakse, pois katseilta.
Kiekkoilun kiintoisaan maailmaan ei enää pysty hivuttautumaan, vaan täytyy ostaa maksukortti. Matsin katsominen jäähallissa saattaisi olla ratkaisu, mutta ei välttämättä. Liki 500 pelin joukossa on noin 350 väsyneiden joukkueiden velttoa kohtaamista. Lapa jäässä, mieli maassa.
Onneksi meillä on pesäpallo. Siinä olemme maailman parhaita aina ja iankaikkisesti. Sääntöjä kun muut eivät kykene käsittämään.
Pesäpallo oli 1990-luvulla tarkka yhteiskunnan kuvajainen. Talousnousun vuosina sisäpiiri himosi pikavoittoja, mikä oli kaataa koko lajin.