Toimittaneet Ilona Herlin, Jyrki kalliokoski, Lari Kotilainen ja Tiina Onikki-Rantajääskö. SKS.
Yli kolmenkymmenen kirjoittajan teksteistä muodostuva teos Äidinkielen merkitykset on omistettu Helsingin yliopiston suomen kielen professorille Pentti Leinolle tämän 60-vuotispäivän merkeissä.
Kirjoittajat ovat enimmäkseen helsinkiläisiä tai turkulaisia, joukossa muutama jyväskyläläinen, yksi oululainen ja yksi virolainen.
Monialaista kielitieteen tutkimusta edustava vankka paketti sisältää peräti 31 artikkelia, jotka on jaettu kuuteen alaryhmään.
Osa näistä on otsikoitu hyvinkin valaisevasti: Tunteellinen kieli ja Koulun kieli antavat selailijalle vihjeen siitä, minkätyyppisiä asioita artikkeleissa pohditaan.
Kaikkea ei voi otsikoida sisältöä täysin kuvaavasti, niinpä esimerkiksi Kieli ajassa osio käsittelee niin isoisän säähavaintoja kuin sotasensuuria (Anneli Kauppisen artikkeli Kaleva 17.4.1942) ja englantilaisia lainoja suomenkielisissä chat-keskusteluissa.
Tunteellinen kieli osiossa on käsitelty sekä Sarasvuon Sisäistä sankaria (Kati Mikkola) että suomi-rockin runoutta (Maija Vilkkumaa).
Muodikasta murrebuumia kommentoi Mauno Koski artikkelissaan Murteet muodissa.
Siinä siteeratussa tekstissä on huomautettu Oulun seudun murteen hyvästä sopivuudesta uskonnolliseen kielenkäyttöön. Koski ottaa aiheellisesti esille kysymyksen murretekstien potentiaalisesta lukijakunnasta ja eri aloilta kirjoitettujen murretekstien merkityksestä.
Murteen käyttö voi olla sekä mieluista kotiseutuhenkistä harrastusta että kielenulkoisista seikoista ponnahtava kielipoliittinen kannanotto.
Lukutaitomme on etupäässä kirjakielen lukutaitoa, murretta on luettava (ja kirjoitettava) toisin kuin sovituin normein pelaavaa kirjakieltä.
Artikkeli syvenee tarkastelemaan murteen käyttämisen motiiveja ja murrekirjallisuuden erilaisia muotoja. Sen lukeminen olisi hyvä lähtökohta murrekeskusteluun osallistuville, sisältyyhän siihen myös laaja kuvaus eri murteilla julkaistuista teksteistä.
Yhden kiintoisan ryhmän muodostaa jakso Koulun kieli.
Neljä kirjoittajaa, kaikki naisia, tarkastelevat artikkelissaan aapisten lyriikkaa (Satu Grünthal), Seitsemän veljeksen kouluille suunnattuja laitoksia (Silva Kiuru), opettajan omaa opetussuunnitelmaa (Pirkko Leino) sekä äidinkielen opetusta globaalisena projektina (Irina Buchberger).
Kiuru pohtii artikkelissaan yksityiskohtaisin esimerkein tekstin adaptaation ongelmaa. Suomalaisen tekstin toimittaminen nuorison silmille sopivammaksi on vienyt joskus nykyajan näkökulmasta katsoen tarpeettomiin väkivaltaisuuksiin Aleksis Kiven kieltä kohtaan.
Alkutekstistä on erilaisiin valikoimiin ja lukukirjoihin karsittu tai laimennettu kirouksia ja sadatteluja tai "karkeuksia", on myös korjailtu Kiven virheellisiksi arvioituja ilmauksia, kuten murteellisuuksia ja ruotsinmukaisuuksia. Kieltä on "varovasti karsittu" ja "nykyaikaistettu".
Jotenkin nykynäkökulmastakin vielä ymmärtää, jos ei ole haluttu kouluissa äidinkielentunneilla tarjota ääneen luettavaksi kovia kirouksia.
Oma vähän tuskallinen luokkatilannekokemukseni 1970-luvulta oli, kun vakaumuksensa omaksunut poika ei jotakin veljesroolia esittäessään suostunut lukemaan ääneen kirosanoja vaan korvasi ne mielestään sopivammilla. Opettajan oli keskeytettävä tilanne ja pelastettava lukija luokkatovereiden irvailulta.
Mutta kun Kiven ominainen lauserakenne "ei tainneet veljekset" on 1930-luvun lukemistoon muutettu lattean normaalikieliseksi "veljekset eivät voineet", tuntuu norminmukaisuus tulleen ainoaksi päämääräksi.
Tämänkaltaisen virheenmetsästyksen voi tietysti tulkita aiheutuneen yleiskielemme vielä jotenkin vakiintumattomasta tilasta. Nuorisolle ei ole haluttu antaa mallia norminvastaisesta kielenkäytöstä.
Nykyaikana meillä sentään on erilaisia hyvän kielen malleja niin paljon, että Aleksis Kiven kielen muuntaminen tuntuu melkeinpä riistolta. Näin Kiurun järjestämä laaja esimerkkiaineisto saa ajattelemaan.
Tiiviimmin kielen muoto- ja merkitysrakenteita keskittyvät kuvaamaan muun muassa Tapani Lehtinen Agricolan refleksiivitaivutuksesta kirjoittaessaan, Tapani Kekomäki esittäessään muodikkaita htu-johdoksia ("Karpaasi hiihtyy kerolla") ja Jari Sivonen kirjoittaessaan paikanmuutosverbeistä (kierrellä, ajelehtia) kognitiivisen kieliopin näkökulmasta.
Kielenkäytön normien asemaa suomalaisten mielessä puolestaan on tarkasteltu Markku Haakanan ja Anne Mäntysen tutkimuksessa Kielestä kysyminen ja tunteet radion kieliohjelmissa.
Kieli herättää paljon tunteita, ja kirjoittajat osoittavat myös, mihin tai keihin ohjelmaan soittaneiden tunteet kohdistuvat. Sananvalintakin saa näistä tunteista potkua: "Miust tuntuu et suomen kieli on niin rikasta." "Hirveen vekkuleita ilmaisuja."
Näin laajaa, kielentutkimuksen nykytilan reuna-alueita yhtä hyvin kuin keskeisiä ydinkysymyksiä esittelevää teosta on mahdotonta kattavasti esitellä.
Lukijan omasta mielenkiinnosta riippuu, poimiiko esiin suomalaisten kieli-identiteettiin liittyviä vai kieliopin rakenteita käsitteleviä, perinteentutkimusta vai merkitysten muutoksia käsitteleviä artikkeleja.
Kirjan loppuun on toki vielä liitetty erittäin laaja lähdeluettelo, jossa riittää näyttöä sekä kielemme tutkimuksen pitkäaikaisesta kehityksestä ja sen laaja-alaisesta harrastuksesta.