Maassa on möykätty kokonainen viikko pääministeri Matti Vanhasen suksiretkestä Rukalla. Niin siinä käy, kun poliitikko saa kerrankin idean. Kansakunta sekoaa kerralla.
Eläkeiän alarajan nostosta käyty keskustelu tuo mieliin poliittisen 1970-luvun, jolloin piti olla kauhean tarkkana siitä, kenen riveissä seisoo. Kun ns. pääomapiirit äityivät oikein hankaliksi, metalliverstaassa putosi jakoavain heti. Tai kun rakennuksilla esitti ay-liikkeelle sopimattomia mielipiteitä, saattoi saada tiiliskiven päähänsä, vahingossa tietysti.
Tällä viikolla tuota samaa taistelumentaliteettia on huudettu ilmoille Hakaniementorin laidalta ja SDP:n puoluevaltuustosta. Yhden suksilenkin jäljiltä demarit aikovat järjestää nettiin vallankumouksen, ja Akava vilauttelee yleislakon mahdollisuutta. Pääministeri pisti palkansaajajärjestöt kerralla jakomieliseen tilanteeseen. Järjestöt pelkäävät nyt yhtäaikaa sekä työttömyyttä että työuran pidentämistä.
Mikä on syntyneen jupakan opetus? Pääministerin pitää välttää hiihtämistä.
Sivusta seuraavalle syntyy äkkiä epätietoisuutta siitä, kuka vastustaa ja ketä ja miksi? Fakta on, että väestö ikääntyy ja että tämä lama pakottaa julkisen sektorin velkaantumaan hillittömästi. Valtion on arvioitu ottavan uutta velkaa jopa 30 miljardia euroa parin kolmen seuraavan vuoden aikana. Kunnista ei tiedä kukaan. Niistä suurimmalla osalla talous oli ruvella jo ennen kuin lama iski.
Työurien pidentäminen on välttämätöntä ja väistämätöntä. Siitäkin huolimatta, että pidentäminen ottaa osaa palkansaajista pattiin oikein kunnolla. Eläkevuodet karkaavat eteenpäin. Ikääntymisen tuomia kustannuksia on jotenkin tasattava. Ellei niin tehdä, mistään valtakunnasta ei löydy sellaista rahaa, jolla nykyiset hyvinvointivaltion hoivapalvelut taataan.
Kysymys siis kuuluu edelleen, ketä demaripomo Urpilainen ja palkansaajapomot oikeasti vastustavat. He voivat saada tahtonsa läpi, hallituksen polvilleen ja eläkeiän alarajan pysymään 63 vuodessa.
Mutta onko se pitkän päälle mikään voitto, kunhan lama lopulta irrottaa otteensa Suomesta? Seniorien osuus väestöstä kasvaa nopeasti ja työvoima supistuu. Siihen päälle lätkäistään vielä ihan mahdottomaksi kasvanut julkinen velka.
Niin että voittajien ja häviäjien määrittely saattaa tämän kiistan jälkeen olla vaikeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Saattavat vielä Jutta Urpilaisenkin posket hehkua muustakin kuin aatteesta.
Hallituksen otteet talouskriisin hoidossa ovat olleet päällisin puolin oikeita. Hyvän arvosanan antamisen estää vain se, että tilanteen vakavuuden tajuaminen kesti kovin kauan. Kesälomien jälkeen kaikui kansalaisten korvissa milloin kenenkin ministerin vakuuttava arvio, jonka mukaan mitään pahaa ei voi tapahtua meillä.
Tapahtuipa kuitenkin. Syntiä lievittää paljon se, ettei minkäänvärinen Suomen hallitus olisi kyennyt estämään Yhdysvalloista levinnyttä talouskriisiä. Ahdinko ei ole Vanhasen, ei Kataisen, ei edes Urpilaisen syy.
Sitten sananen Euroopan keskuspankista.
Pankinjohtaja ja sivutoiminen maatalousyrittäjä Björn Wahlroos nimitteli jokunen viikko sitten Euroopan keskuspankin johtajia tolloiksi, kun he eivät ymmärtäneet maailman menoa ja laskeneet rahan hintaa jo paljon aikaisemmin.
Frankfurtin tollot ottivat onkeensa torstaina. EKP laski ohjauskorkonsa historiallisen alas, 1,5 prosenttiin. Ja aika huoletta voi väittää, että korot ropisevat alaspäin vielä tästäkin. Kaukana ei käy, että velallinen maksaa lainastaan marginaaleineen kesällä vähemmän kuin kaksi prosenttia.
Torstain jälkeen on vaikea ymmärtää niitä, jotka edelleen haikailevat oman markan perään ja ovat sitä mieltä, että viimeistään euro vei Suomen itsenäisyyden. Väitän aivan muuta. Ilman euroa spekulantit olisivat hyökänneet säälittä kimppuumme. Korot olisivat pilvissä ja markka ainakin kerran devalvoitu. Euroaikana Suomella ei ole omaa rahapolitiikkaa. Ja vaikka meillä ei olisi euroa, meillä ei silti olisi omaa rahapolitiikkaa.