Miksi Jeppe juo yhä enemmän? Sinivihreä hallitus tarjoaa budjetissaan ratkaisuksi tähän kysymykseen sitä, että kovien viinojen hintoja nostettaisiin 15 ja miedompien kymmenen prosenttia. Kuulostaa tutulta reseptiltä, eikö vain?
Hintaruuvi onkin peräisin Suomen perinteisen alkoholipolitiikan työkalupakista. Se on ollut aina täynnä kieltoja ja paapomismentaliteettia. Viinanhimoa on yritetty hillitä hintaruuvin lisäksi esimerkiksi kieltolailla, viinakortilla, Alkon monopolilla, pitämällä viinit poissa maitokaupoista ja viimeksi kieltämällä oluen myynti ennen aamuyhdeksää.
Alkoholi on aina ollut suomalaisille kielletty hedelmä. Sitä on menty juomaan nurkan taakse, sitä on juotu salaa lapsilta tai se on kielletty kokonaan. Lapset voivat juoda salaa vanhemmiltaan vielä aikuisinakin. Tämä salakähmäisyyden perinne on varmasti suuri syy siihen, että suomalaisten on vaikea päästä sinuiksi alkoholin kanssa.
Nurinkurisen alkoholipolitiikan huippuesimerkkejä ovat Alko ja Altia. Valtio omistaa alkoholin vähittäiskaupassa monopoliasemassa olevan Alkon ja valmistuksessa erittäin vahvassa asemassa olevan Altian sataprosenttisesti. Mitä enemmän kansa juo, sitä enemmän euroja kilisee valtion kassaan. Valtio sekä harjoittaa liiketoimintaa että valvoo sitä.
Ulkomaalaisille suomalainen alkoholipolitiikka ja -kulttuuri on jatkuva ihmetyksen aihe. He kun eivät ole tottuneet näkemään ympäripäissään olevia ihmisiä yleensä eikä erityisesti milloin missäkin, mihin kellonaikaan tahansa. Tuskinpa löytyy suomalaisten ja lähinaapurien lisäksi paljonkaan kansallisuuksia, jotka ovat yhtä uutteria kantamaan vähänkin halvemmalla matkalta saatua viinapulloa vaikka maailman ympäri tai matkustamaan ulkomaille vain halpojen tuliaisjuomien tähden.
Alkoholi on suomalaisille ongelma, olipa kulutus kuinka vähäistä tai suurta tahansa. Tämä tosiasia ei muutu niin kauan kuin alkoholiin liittyvä kulttuuri(ttomuus) ja asenneilmasto eivät muutu. Sen takia voi huoletta ennustaa, ettei hallituksen esittämä hinnankorotus vaikuta alkoholin kulutukseen eikä sen aiheuttamiin lieveilmiöihin tuon taivaallista.
Viinakeskustelun mäiskeessä unohtuu usein, että kymmenen prosenttia väestöstä kittaa 40 prosenttia kokonaiskulutuksesta. Alkoholi on ongelma monelle muullekin, mutta enimmäkseen tämä humalahakuisesti juova kymmenen prosenttia näkyy ja kuuluu, ajaa kolareita, tappelee ja hukkuu. Alkoholin kylkiäisiä ovat työttömyys, köyhyys ja syrjäytyminen. Tämä ongelmavyyhti ei avaudu vain nostamalla viinan hintaa.
Päätoimittaja Taito Pekkarinen kirjoitti Suomen Lääkärilehdessä alkoholipolitiikasta järkeenkäyvästi. Hänestä hinta on vain yksi eikä edes kovin tehokas keino vaikuttaa juomatapoihin. Samaten mietojen suosinta, varoitustarrat pullojen kyljissä, jakelun sääntely ja muut ovat sinänsä hyviä keinoja, mutta ne eivät riitä. Pekkarinen muisteli, kuinka Teiniliitto vaati 1960-luvulla kouluihin tupakkahuoneita. "Mikä on onnistunut tupakanvastustamistyössä, voi onnistua myös alkoholin kohdalla."
Jos alkoholiongelma olisi ratkaistavissa ohjelmilla, ratkaisu olisi löytynyt jo ajat sitten. Hallintokoneisto kirjoittaa alkoholista tuhottoman määrän papereita, joiden hyödyllisyyttä alkoholipolitiikan tuloksiin nähden voisi olla terveellistä verrata. Holhoava asenne saa unohtamaan sen, että suurin vastuu alkoholiasioissa kuuluu perheille, yksittäisille kansalaisille ja työyhteisöille.
Pekkarinen peräsi palokuntatoimien lisäksi terveen elämisen mahdollistavaa yhteiskuntapolitiikkaa. Olisiko sellaista esimerkiksi se, että yksilöitä rohkaistaisiin, ja jopa vähän pakotettaisiin, ottamaan enemmän vastuuta itsestään, syömään terveellisesti ja pitämään huolta kunnostaan?
Hintaruuvi on myös oikeudenmukaisuuskysymys. Onko ei-ongelmakäyttäjien kannalta oikein se, että alkoholipolitiikasta päätetään aivan kuin kaikki olisivat ongelmakäyttäjiä? Olisiko liian uskallettua ajatella, että mitä vapaamielisempää alkoholipolitiikkaa noudatettaisiin, sitä pienempi ongelma alkoholi voisi pitkän päälle olla? Sen sijaan nyt poukkoillaan edestakaisin ja linjataan omaa alkoholipolitiikkaa sen mukaan, mitä viina sattuu maksamaan Virossa.
Peruspalveluministeri Paula Risikon mukaan (Helsingin Sanomat 24.7.) alkoholipolitiikan vahvimpia aseita ovat hinta, saatavuus ja valistus. Olisiko korkea aika miettiä aivan uusia vaihtoehtoja? Vanhat konstit ovat yleensä parempia kuin pussillinen uusia, mutta alkoholipolitiikassa kaksi ensimmäistä on havaittu kutakuinkin tehottomiksi.