Tämän vuoden Finlandia-ehdokkaissa on jännittävintä se, mitä raati on nostanut esiin koko lailla tasaisesta kirjavuodesta.
Muutamaa kohuteosta lukuunottamatta suuria, vapisuttavia kokemuksia ei ole ollut. Siis sellaisia, jotka ihan oikeasti sanoisivat jotain uutta ihmisistä ja elämästä. Jännittävin taitaa tapahtua suurten kustannustalojen ulkopuolella ja nuorissa.
Varsin paljon on ollut menneitten vuosikymmenien muistelua ja oman itsen hakua suvun ja lapsuuspaikkojen kautta.
Ehdokaslista sisältää sekä varmaa ja taattua tavaraa että muutaman erikoispalan, jotka selvästikin on valittu kasvamaan korkoa.
Yhteistä valituille on tietynlainen hyvämuotoisuus, harjaantuneisuus ja hillittyys. Valikoimasta näkyy, että proosa on meillä lyhenemään päin.
Suomenruotsalainen Lars Sund on poikkeus, mutta hän onkin lähempänä Ruotsin kirjallisuutta, jossa laaja epiikka on jatkuvasti vahvoilla. Se hahmottaa siellä pitkiä kaaria Ruotsin yhteiskuntahistoriaa.
Sund ammentaa nytkin kultamaastaan: Pohjanmaan historiasta. Eriks bok päättää Siklax-trilogian. Elävät ja kuolleet, myytit ja faktat, metakirjalliset kommentit ja vahvat naiset sekoittuvat hienosti keskenään.
Historiaan menee Leena Landerkin, vuoden 1918 jälkiselvittelyihin. Käskyn jännityksen muodostaa toisaalta se, mitä oli tapahtunut naispunavangin ja hänen jääkärisaattajansa välillä, toisaalta se mitä kenttätuomioistuimet ja teloitukset tekevät niihin osallistuneille.
Landerin ehdokkuus viittaa samaan kuin aiemmin esimerkiksi Pirjo Hassisen: olemme lukijoina jo tottuneet tietynlaiseen viihteellisyyteen ja melodramaattiseen realismiin. Siis tyyppiin, jota ennen tavattiin kutsua lukuromaaniksi.
Matti Yrjänä Joensuun teoksen Harjunpää ja pahan pappi puuttuminen listalta ihmetyttää. Rikosromaani on monessa maassa osoittautunut kykeneväksi vakavaan yhteiskunnan ja ihmismielen analyysiin.
Ajankohtaisvajetta paikannee Juha Ruusuvuoren Nokian nuoriso-ohjaaja. Uuden mobiilisovelluksen metsästys saa siinä absurdit mitat, ja siihen sekoittuvat menneisyys ja mystiikka Ruusuvuorelle jo varsin tyypilliseen tapaan.
Pirkko SaisionPunainen erokirja jatkaa hänen aiempien teostensa tunnustuksellisuutta. 1970-luku näyttäytyy politiikan ja seksuaalisuuden toisiinsa hurjasti siittävänä vuosikymmenenä.
Tunnustuksen pakko ja halu hallitsevat nykyistä kirjallisuuttamme (ja koko länsimaista kulttuuriamme, väitti Foucault). Saision teos kertoo myös, että proosan ja runon raja liukuu koko ajan ja että romaani muodostuu usein katkelmista.
Kahdesta jäljelle jäävästä ehdokkaasta huomataan, että miehen elämä kiinnostaa yhä. Joel HaahtelanElena menee hienosyisesti, lähes runollisesti miehen mielen kerroksiin. Haahtela on tyylikäs tiivistäjä.
Ja sekin huomataan, että vahvaa uutta on tulossa. Juha Itkosen esikoisromaani Myöhempien aikojen pyhiä katsoo Suomea kahden mormonipojan näkökulmasta ja purkaa vimmalla sitä, mitä on vieraus, usko ja syyllisyys, Jumalakin.
Raati näkyy halunneen valikoiman, joka on monipuolinen mutta ei kovinkaan räväkkä. Se on arvostanut osaamista.
Joensuun lisäksi jäi miettimään paria nimeä: Sofi OksasenStalinin lehmiä ja Rakel Liehun hienoa taiteilijaromaania Helene. Heimo SudenKentauri, romaani länsimaisen kulttuurin hulluudesta, taisi ilmestyä liian myöhään.