Tänä kesänä on kuulemma harvinaisen paljon hilloja. Vaikea sanoa, koska itselläni niitä on joka vuosi hämmästyttävästi juuri oikea määrä: marjoja tulee syödyksi täsmälleen yhtä monta kuin niitä on. Joka tapauksessa tämän vuoden sato on jo pakkasessa, ja sesonki alkaa muutenkin olla ohi, joten voinee jo paljastaa muutamia hillanpoimijoiden perusniksejä. Täytyy luottaa siihen, että tänä vuonna niistä ei ole enää apua ja ensi vuoteen mennessä ne ovat unohtuneet.
Hillanpoiminta ei ole mikään kertatapahtuma. Sitä täytyy valmistella etukäteen samaan tapaan kuin karhunkaatoa. Jo kevättalvella voi käydä tökkimässä sauvakolla reikiä hankeen niillä seuduilla mihin arvelee keväällä hilloja kasvavan. Näin taimet saavat henkireikiä ja havahtuvat ajoissa heilimöimään -- tai mitä se siihen aikaan talvesta onkaan. Kun lumi on sulanut, on aika jatkaa hillojen kesyttämistä hienovaraisesti. Rönsyjä pitää käydä katsomassa ja niille voi jutellakin, jotta ne äityvät kukkimaan. Jotkin hillat tykkäävät myös musiikista, varsinkin Haydnista ja Britney Spearsista. Niitä voi soitattaa kätevimmin mp3-soittimella.
Tällaisen esileikin tärkein vaikutus on se, että hilla tottuu ihmiseen eikä yritä piiloutua marjastamisen alettua. Hilla on ihmiselle eräänlainen salarakas, joten suhdetta ei saa missään tapauksessa paljastaa muille. Jos joku kysyy, että onkos niitä marjoja tulossa, on paras opetella valmiiksi muutamia vastausvaihtoehtoja. Perusvastaus on se, että ei näytä tulevan marjan marjaa, mutta jos se ei tunnu uskottavalta, voi aluksi lupailla jotakin, mutta kevään mittaan harmitella, että olipa liian kuivaa tai liian märkää tai hallaöitä tai laiskoja pölyttäjäötököitä.
Selityksistä huolimatta kukaan ei usko, että hilloja ei tule. Siksi on oltava valppaana marjojen kypsymisaikana. Moottorikelkka kannattaa jo etukäteen tankata täyteen lakkabensiiniä, koska ilman kelkkaa ei nykyajan hillasoille ole asiaa: jalkamies tuskin ehtii saada marjan marjaa, kun jo motorisoidut poimijakomppaniat ovat puhdistaneet suot silmänkantamattomiin.
Jos olet onnistunut pääsemään hillatietäjän maineeseen, peltipailakalla ei kannata syöksyä suin päin parhaille apajille. Ei, ensin pitää sännätä ihan väärään paikkaan, sillä kateelliset seuraavat perässä. Kun ollaan perillä väärässä paikassa, pitää jäädä kiroilemaan suon reunaan, että saakutirallaa kun kelkka hajosi ja bensa loppui ja karboraattori tukossa. Peesaajat luulevat jo arvaavansa paikan ja syöksyvät vahingoniloisina ohitse. Kun he ovat ehtineet näkymättömiin, kelkka käyntiin ja suunta ympäri kohti oikeaa marjapaikkaa. Sillä lailla saa yleensä muutaman tunnin etumatkan.
Viisas marjastaja ei kuitenkaan yritä lipota marjoja suoraan vauhdista, vaan pysäyttää kelkan ja etenee viimeiset metrit hiipien, mieluummin tuulen alapuolelta. Muuten hilla saattaa säikähtää ja stressaantua, eikä stressaantunut marja ole paljon minkään makuinen. Sen sijaan ystävällisesti ämpäriin poimittu hilla suorastaan sykkii C-vitamiinia, ja jos se on menossa myyntiin, sitä voi hyvällä omallatunnolla mainostaa vapaana kasvaneena, onnellisena maalaishillana.