Hillakuume on hyvä tauti, joka tekee immuuniksi hyttysille. Potilas hyppää mättäältä mättäälle väsymättä kuin karhu. Illalla hän ummistaa silmänsä ja ihailee silmissä leijuvia kultaisia muuraimia.
Mutta tänä kesänä ei torilta voi ostaa iloisia marjoja.
Veljeskansalaiset eli virolaiset ovat meitä kovempia poimijoita, todellisia marjastajia. He voisivat tulla Virosta laivalla Helsinkiin marjojen tähden. He voisivat maksaa Viron keskimääräisen kuukausipalkan, kunhan vain joku järjestäisi heidät hillasuolle.
He voisivat nähdä nälkää ja poimia marjoja aamusta iltaan. He voisivat myydä kaikki marjansa ja jäädä matkallaan vain vähän tappiolle. He voisivat nauttia lomastaan satumaisessa hillamaassa. Kotona he voisivat kertoa elämänsä lomasta kaukana pohjoisessa.
Voisivat jos saisivat.
Viikko sitten 60 virolaista sai tyytyä laivalomaan Tallinnasta Helsinkiin. Suomalaisille se olisi riittänyt. Virolaisten paperit olivat kuitenkin puutteelliset ja rahaakin liian vähän. Virolainen matkanjärjestäjä oli saanut heidät laivaan ja jättänyt sitten oman onnensa nojaan.
He olivat maksaneet matkajärjestelyt ja matkakulut, mutta satamassa ei näkynytkään bussia. He eivät tienneet, kuka ottaisi heidät vastaan pohjoisessa. He olivat luottaneet liikaa ihmisiin.
Yötä he olisivat olleet ehkä teltoissa suonlaidalla ja ruokaahan olisi kasvanut mättäillä. Mikä olisi ollut mukavampaa? Mutta siinä he nyt seisoivat avuttomina. Vanhukset, pienet lapset, työttömät, opiskelijat ja työssäkäyvät.
Silmät hakivat turhaan kyytiä sinne, mistä sukulaiset ja naapurit olivat kertoneet. Suota olisi horisonttiin saakka, marjojakin siellä täällä. Lapsetkin jo uneksivat syövänsä ilmaiseksi makeaa marjaa vatsansa kipeiksi.
Suomen rajavartiosto joutui palauttamaan heidät sydän syrjällään. Kannattavinta hillabisnestä olisi järjestää hillamatkoja. Silti ne 60 marjastajaa olivat todellisia marjastajia. Samaan hulluuteen pystyisivät vain toiset virolaiset ja lähelle sitä pääsevät vain venäläiset.
Kuolassa venäläiset pilkkijäthän jatkavat intohimoaan, kunnes jäät ovat liian heikkoja. Eihän siinä muuten mitään, mutta jäät todetaan heikoiksi vasta sitten, kun ensimmäinen hukkuu.
Virolaiset taas saattavat pilkkiä päiväkausia merelle irronneella jäälohkareella. Kun heidät yritetään pelastaa helikopterilla, kukaan ei lähde mukaan. Väkisin on vietävä, varsinkin jos kala on syönnillään.
Mitä muuta voi siis suomalainen kuin murtaa sydämensä säälistä? Hillaa, mustikkaa ja puolukkaa luulisi riittävän huononakin vuonna ahkeralle poimijalle.
Kyllä suomalainen valitettavasti voi muutakin. Poimijoille harkitaan jo työlupapakkoa, ja joka kesä kyliltä kuuluu mutinaa, kun ne taas tulevat meidän metsiin. Muistuu mieleen kädenvääntö EU:sta. Silloin pikkupoika Lapista sanoi televisiossa, että EU:ssa etelän herrat tulisivat ja ampuisivat meidän metsot.
Kostoksi metso alkoikin elpyä ja voi nyt paljon paksummin kuin ennen EU:ta.
Eivätkä marjatkaan poimimalla lopu. Samat mutisijat ovat sitä mieltä, että liian paljon arvokasta tavaraa jää metsiin mätänemään.