Viime viikolla seurakuntien tiedotuslehti Rauhan tervehdys uutisoi toimitukseen saapuneesta ehdotuksesta, jossa esitettiin kristinuskosta brändiä Oulun seudulle.
Asiantuntijat eivät tyrmänneet ideaa, mutta nostivat esiin uskontobrändäyksen päällimmäisiä riskejä. Oulun yliopiston viestinnän professori Erkki Karvonen pohti, kuinka alueen uskontoperinteisiin liitetty konservatiivisuus ja vanhoillisuus edistäisi matkailua?
Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja Outi Ervastin mukaan yksi uskonto tai maailmankatsomus ei voi olla brändi kaupungissa, jossa elää monen uskonnon edustajia.
Asiantuntijat näkevät ehdotuksessa myös positiivista: aidon ja alkuperäisen perinteen esillä pitämisen ja uusien innovaatioiden mahdollisuuden alueen matkailun elvyttämisessä. Miten uskonto leimaa Oulun seutua nykypäivänä?
Matkailun vetovoima perustuu myönteisiin mielikuviin kohteen luonnosta, kulttuurihistoriasta ja perinteestä. Poikkeuksena näiden mielikuvien etsimiseen on niin kutsuttu musta turismi: halu matkustaa paikkaan, jolla on synkkä historia tai nykypäivä.
Mustan turismin piiriin kuuluvat perinteisesti keskitysleirit ja kansanmurhiin liittyvät museot ja näyttelyt, vaaralliset kohteet, kuoleman kentät, kauhutalot ja historialliset kärsimysnäyttämöt. Historia ulottuu antiikin Rooman gladiaattoritaisteluista Tshernobylin aavekaupunkivierailuun ja Ground Zero -muistomerkillä käyntiin.
Oulun hiippakunnan strategiassa nostetaan esiin työ matkailijoiden parissa. Mikä alueen uskonnollisuudessa olisi myönteinen matkailullinen vetovoimatekijä?
Näkemys yhden uskonnon mahdottomuudesta toimia kokonaisen kaupungin imagona on rakentava uskontodialoginen lähtökohta: onhan Oulussa useita uskonnollisia yhdyskuntia, niiden pyhiä rakennuksia, tapahtumia, historiaa, perinnettä ja tätä päivää. Uskonto ja hengellisyys eivät ole sidottuja vain valtauskontoon ja sen harjoittamisen näyttämöihin, jotka nekin ovat usein monikulttuurisia tai kantavat monia merkityksiä ja perinteen kerrostumia itsessään.
Toinen hyvä lähtökohta on uskontomatkailun liittäminen kulttuuri- ja perinnematkailuun. Perinne ei ole vain menneisyyttä, vaan sellaisia kulttuurin modernejakin muotoja ja käytänteitä, joiden toivotaan säilyvän myös tuleville polville. Perinteet eivät ole syntyneet tyhjiössä, vaan niiden uskonto-, kulttuuri- ja matkailuhistorialliset juuret ovat usein kietoutuneet yhteen. Uskonnolliset monumentit ovat nousseet tai tuhoutuneet aikansa valtapoliittisten päätösten seurauksena. Vaikkei Oulun tuomiokirkossa pääse yhtä jännittävälle aikamatkalle kuin Turun tuomiokirkossa, voi senkin seinien sisällä matkata moniin ajan kerroksiin.
Yksi vanhimpia matkailun muotoja on pyhiinvaellusmatkailu. Se on myös uskontomatkailun taloudellisesti tuottavin muoto. Suosituimmat kohteet ovat Rooma, Jerusalem ja Santiago de Compostelan reitti. Pyhiinvaellusmatkailu ei ole vain kristillistä matkailuperinnettä. Maailman suurin pyhiinvaelluskohde on Mekka, jonne vuosittain vaeltaa yli kaksi miljoonaa matkailijaa.
Kun kristittyjen pyhiinvaeltajien ”kerran elämässä” pääkohde, Jerusalem, sulkeutui suurilta massoilta 900-luvulta lähtien, katseet kääntyivät lähimatkailuun. Santiago de Compostela nousi suosituksi kohteeksi sydän- ja myöhäiskeskiajalla. Etäisenä ja vaikeasti saavutettavana se oli vastakohta Roomalle, ”maailman keskukselle”, jonne kaikki tiet veivät. Pyhiinvaelluksella Santiagoon tärkeintä ei ollut perillepääsy, vaan pitkä taival, jonka aikana sisäinen matka korostui.
Santiago de Compostelan reitti on suosiossa yhä tänään. Vaivalloinen matka säiden armoilla, vaatimattomissa refugioissa yöpyminen, pyhän kohtaaminen ympäröivässä luonnossa ja kanssavaeltajissa vetää ihmisiä polulle yhä uudelleen.
Etsiikö nykyturisti brändättyä actionia vai onko sisäinen matka nopeaa siirtymää merkityksellisempi? Enää ei haluta helpolla kauas. Tästä matkailun muutoksesta kertoo myös lähimatkailun lisääntyminen, jonka oletetaan edelleen kasvavan. Vähemmän on enemmän ja lähellä on paljon.
Lähiympäristö voi sisältää hiljaista tai näkyvää hengellistä, kristillistä tai esikristillistä perinnettä, jota matkailussa voisi hyödyntää uskontodialogisessa hengessä, alueen omaleimaisuutta kunnioittaen.
Hiljaisuus sisäisenä matkana, meditaationa ja hiljentymisenä (solitude), ei vain meluttomuutena ja äänettömyytenä (silence) tarjoaa elämyksen, jota hengellinen powerpark tai elämyspuisto ei tuota.
Perinteisesti hiljaisuuden käsite on liitetty pyhiinvaelluksiin ja retriitteihin. Nykymatkailussa hiljaisuus yksittäisen matkailijan sisäisen matkan, henkisyyden ja pyhän kokemisen näkökulmista korostuu. Luonto- ja kulttuurikokemus tukee tätä.
Matkailukielellä puhutaan ”hiljaisuustarjonnasta” joka tuo hyvinvointia paitsi matkailijalle, myös matkailuyrittäjälle ja paikallisväestölle pohjautuessaan kestäviin periaatteisiin.
Hiljaisuus, karsikkometsän läpi kulkeva vanha kirkkopolku tai saaressa sijaitseva retriittikeskus saattavat olla tulevaisuuden haluttuja matkailukohteita.
Pyhiinvaelluksellekin pääsee kotimaassa: Varsinais-Suomessa vaelletaan ekumeenisesti Pyhän Henrikin tietä, Hämeessä Pyhän Jaakobin ja Pyhän Laurin tietä. Itä-Suomessa on vaellettu muun muassa Laatokan Valamoon, Solovetskiin ja Konevitsaan. Minne Oulussa kuljettaisiin ja miksi?
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka toimii Karjasillan kappalaisena.