Pimeys laskeutuu Uuden Valamon luostarin ylle. Elämä luostarin pihalla hiljenee. Kuin kaikki pysähtyisi. Vain lampun valo luo hennon loisteen sysimustaan yöhön. Ainut ääni kuuluu taivaita kurkottavista ikivanhoista kartanon pihatien kuusista, jotka humisevat vielä juuri ohi pyyhkäisseen myräkän jäljiltä.
Luostarin hotellin pienessä huoneessa hiljaisuus hiipii iholle. Ei ole radiota, joka pauhaisi; ei televisiota, joka vangitsisi katseen ja ohjaisi ajatukset jonnekin muualle. On vain tämä paikka, tämä aika, tässä ja nyt sekä rukouskirja, uusi testamentti ja hotellinkirja. Huoneen merkit on pian luettu.
Huomio huoneessa kiinnittyy pieneen kullanhohtoiseen tauluun. Taulussa hieman alakuloisen oloinen, keski-ikäinen mies katsoo jonnekin sivulle. Tumman, pitkähiuksisen, viiksekkään ja pujopartaisen miehen päätä kehystää ympyrä ja kullanvärinen tausta.
Miksi mies katsoo ohi, eikä suoraan silmiin? Mitä hän haluaa sanoa? Vaikka taulua tuijottaa kuinka monta kertaa, sen arvoitus ei avaudu. Paitsi, että kuvassa on pyhä mies. Varmaan Raamatun Jeesus. Häntä on kuvatta monella tämänkaltaisella maalauksella. Tämä on varmaan yksi niistä.
Toisen sängyn yläpuolelle on ripustettu moderni maalaus, joka ilmentää sipulikirkon muotoja. Se viestii salaperäisellä tavalla siitä maailmasta, missä ollaan. Siellä on kirkkokin, useimmiten jossain taustalla, hienoisen usvan hämärässä, mutta kumminkin.
Työpöydän sivustalla sijaitsee kolmas taulu: mustavalkoinen, synkän näköinen grafiikanlehti. Läheltä katsoen näyttää kuin mustan möykyn sisällä pyristelisi lintu. Viivoja voi kuvitella heinäksi. Lintu on siis piilossa heinien suojassa. Tai sitten ei.
Kauempaa katsoen mustan möykyn voi ajatella kuvaavan maata ja taivasta - taivasta, joka putoaa maan päälle. Onkohan sittenkin kyseessä maailmanlopun kuvaus? Vai onko tarkoituskin, että kaukaa katsoen lähestytään maailmanloppua ja läheltä katsoen siellä ollaan kuitenkin jonkun suojassa; samalla tavalla kuin tämä lintua muistuttava suttu.
Huoneen pehmeä valo korostaa yksinolon tuntua. Samoin tekstiilien harmaansinervät värit. Joku napsauttaa ulko-oven kiinni. Kuuluu vielä toinen ääni, toisen huoneen oven hiljainen narahdus. Siinä kaikki. Seuraa ääretön hiljaisuus, joka myöhemmin yön tullessa hukkuu uneen.
Jotkut munkit ovat täällä miltei koko ikänsä; etsivät, kilvoittelevat ja ajattelevat löytävänsä tarkoituksen elämälleen. Jos he etsivät sitä hiljaisuudesta, niin oikeassa paikassa ovat. Tuntuu, ettei tämän hiljaisempaa olekaan.
Niin tyhjässä ei sentään olla, etteikö kännykässä olisi kenttää. Yön korvalla saan vastaanottaa tekstiviestin, jossa lukee: "Siellä on kaikki, mikä on oleellista. Valkoinen valokin on yhdistelmä kaikista väreistä. Niin hiljaisuudessakin on kaikki..."