Suomalaisen yleisurheilun viimeiset suuruuden ajat osuivat 1970-luvulle ja 1980-luvun alkuun. Arvokisoissa palkintopallille nousi miehiä ja naisia niin kenttä- kuin juoksulajeissakin. Sen jälkeiset vuodet ovat olleet kenttälajeissa loivaa ja juoksulajeissa jyrkkää alamäkeä. Tätä todistivat viime viikonlopun Kalevan kisatkin.
Yleisurheilua seuraava suomalaisyleisö vertaa tämän päivän tasoa yhä vuosikymmenten takaisiin saavutuksiin. Vertailu on osaksi epäreilua. Moniin menneisiin suomalaissaavutuksiin siivittivät keinot, jotka tänään luetaan puhtaaksi dopingiksi -- ja osa luettiin jo silloin. On kunniakkaampaa tehdä keskinkertaisia tuloksia puhtaana kuin huipputuloksia vilpillä.
Karu tosiasia silti on, että suuri yleisö innostuu vain huipputuloksista. Niitä nähtiin Jyväskylän kisoissa pari. Niinpä odotukset ennen pian alkavia EM-kisoja ovat alamaissa. Parempi ehkä niin, sillä sitä iloisempia ovat sitten myönteiset yllätykset.
Suomi ei ole ainoa maa, jonka menestys yleisurheilussa on milloin noussut, milloin vajonnut. Toistakymmentä vuotta sitten norjalaiset nousivat huipulle laajalla rintamalla, mutta menestys hiipui muutamassa vuodessa. Ruotsin tämän hetken yleisurheilumenestyksestä taas voi kiittää muutamaa poikkeuslahjakkuutta.
Voi kysyä, miksei Suomesta löydy samanlaisia huippulahjakkuuksia. Luultavasti siksi, että monet muut lajit syövät rajallista lahjakkuusreserviä. Moni vanhempi ohjaa lapsensa harrastamaan niitä lajeja, joissa suomalaiset ovat nousseet miljonääreiksi ja maailmantähdiksi. Joukkuelajien imu tuntuu kaikkiaan olevan vahva.
Yleisurheilussa menestys vaatii paljon yksinäistä puurtamista ja sitä kuuluisaa sisua, jota kaikilla ei ole.