Kanadalainen professori Marshall McLuhan kehitti aikoinaan termin maailmankylä. Hän ennusti, että televisio liittää kansat ja kulttuurit yhdeksi ja samaksi maailmankyläksi.
Professori oli oikeassa ja väärässä. Maailmankylä on totta, mutta sitä ei synnyttänyt televisio, vaikka suuri osa maailman ihmisistä katsoo samoja amerikkalaisia sarjoja, juo Coca Colaa ja käy Ikeassa niin Afrikassa, Aasiassa kuin Euroopassakin.
Nepalissa oli hämmentävää saapua kilometrien vaivalloisen kävelyn jälkeen kuvankauniiseen vuoristokylään katsomaan kyläläisten kanssa kylän ainoasta televisiosta – Kauniita ja rohkeita! Kulttuurishokki ei olisi voinut olla suurempi.
Turkmenistanissa havaitsin, että maata hallitseva diktaattori oli joutunut antamaan maailmankylälle periksi, ja kansalaisille avautui mahdollisuus virkistyä Ruhnaman monotonisen lukemisen lomassa amerikkalaisen Tyttökullat-sarjan parissa.
Kolmen amerikkalaisnaisen koheltaminen nauratti siellä vielä enemmän kuin aikoinaan Suomessa.
Televisio ei kuitenkaan synnyttänyt maailmankylää, eivätkä kansalliset kulttuurit ja identiteetit ole hävinneet minnekään. Globalisaatio on oikeastaan vain vahvistanut lokalisaatiota, alueellisuutta ja paikallisuutta. Paikalliskulttuurien renessanssi näkyi myös tänä vuonna Suomen kesässä.
Varsinaisen globaalin vallankumouksen loi internet ja hiiri, joka siirtää vuoria eli pääomia yhdellä painalluksella, mutta verkostoi myös kansalaiset ainutlaatuisella tavalla.
Erityisesti talous on kansainvälistynyt tavalla, joka hämmentää kansalaisia. Yritykset siirtävät tuotantoaan sinne, missä markkinat ovat tai missä on halvempaa tuottaa tavaroita ja palveluja. Äänestäjät rankaisevat työpaikkojen menetyksistä erityisesti sosiaalidemokraatteja.
Politiikka ei ole pysynyt muutoksessa mukana. Vaikka maailma on uusi, ovat politiikan työkalut ja retoriikka vanhoja ja perinteisiä.
Oikeistopolitiikka on Euroopassa selvästi epäonnistunut, mutta eivät vasemmistopuolueetkaan ole pystyneet tarjoamaan uskottavia vaihtoehtoja, jotka kohentaisivat taloutta ja vetoaisivat äänestäjiin.
Vasemmistolta puuttuu yhteiskunnallinen tulkinta suuresta murroksesta. Myös maltillinen oikeisto on monissa maissa, kuten Suomessa, hätää kärsimässä. Tyhjiö on täyttymässä oikeistopopulistisilla liikkeillä.
Euroopan unioni on Suomelle tärkein väline hallita globalisaatiota, mutta EU:n uskottavuus ja kyky toimia ongelmanratkaisijana on heikentynyt.
Päätöksiä unionissa tehdään kansallisesti, kansallisista intresseistä. Kansallinen etu pitäisikin määritellä uudelleen. On kysyttävä, mitä kansallinen etu merkitsee eurooppalaisella tasolla.
Euroopan talouskriisi on kasvattanut jäsenmaiden hallitusten eli neuvoston valtaa komission ja Euroopan parlamentin kustannuksella. Se on lisännyt yksittäisten jäsenmaiden mahdollisuutta jarruttaa. Monen muunkin maan, kuten Suomen, Eurooppa-linja lähtee ”Me vaadimme” -asenteesta eikä pyrkimyksestä löytää eurooppalaisia ratkaisuja. Eurooppa-ministeri Alex Stubb on sanonut tätä Angry Birds -politiikaksi.
Kuvaavaa on talouskriisin diagnoosi, mikä omalta osaltaan on johtanut vääriin lääkkeisiin. Euroopan kriisi on vuoden 2008 globaalin finanssikriisin jälkishokki ja seuraus sääntelyn purkamisesta ja sokeasta uskosta markkinavoimiin.
Euro antoi Etelä-Euroopan hallituksille turvatyynyt, jonne ahneet pankkiirit työnsivät rahaa. Syyllisiksi julistettiin tuhlailevat hallitukset, vaikka monen kriisimaan budjetit olivat ylijäämäisiä ennen kriisiä. Näin syntyi moraalinen oikeutus liian nopeille ja koville leikkauksille, jotka loivat työttömyyttä ja kasvattivat velkaa. Kreikka on tapaus sinänsä.
Euroopan ongelma on kasvava työttömyys ja velka. Suomi on samassa veneessä, mutta kykymme ratkaista ongelmia on ainakin toistaiseksi ollut monia muita maita parempi.
Suomi on ollut hyvä jakovaltio: talouden kasvussa on ollut hyvä jakaa. Hyvinvointivaltio toimii nopean talouskasvun aikana, mutta lamassa ja taantumassa hyvinvointivaltio on haavoittuvainen.
Kaksi kysymystä nousee yli muiden: puolustammeko hyvinvointivaltiota vai seuraammeko katseella sen hiljaista rappeutumista. Jos puolustamme hyvinvointivaltiota, silloin vasemmiston tehtävänä on kehittää sekä karsimisen että kasvun etiikkaa.
Euroopan unionin historiaa ei ole vielä kirjoitettu, vaikka EU:n oikeutus kansalaisten silmissä laskee kaikissa jäsenmaissa. Syynä alamäkeen on talouskriisi, joka on tosin jo helpottumaan päin.
Taantuman voi kuitenkin julistaa päättyneeksi vasta, kun työttömyys alkaa hellittää. Tällä hetkellä näin ei vielä ole.
Jokaisen jäsenmaan on ryhdistäydyttävä, mutta myös koko Euroopan tasolla on toimittava samaan suuntaan.
Ei kannata murehtia kansallisen suvereniteetin menettämistä, kun todellinen uhka Euroopassa on nationalismin nousu.
Nationalismi on eri eri asia kuin isänmaanrakkaus, patriotismi.
Maailmassa jaetaan juuri nyt valtaa ja mahdollisuuksia uudelleen. Olisi historiallinen häpeä, jos nykyinen eurooppalainen päättäjäpolvi antaisi Euroopan integraation idean valua äärioikeiston ja populistien syliin, kuten muutamissa jäsenmaissa on jo tapahtunut.
Kirjoittaja on oululainen europarlamentaarikko (sd.).