Joulukuun alussa virkaan astunut uusi EU-komissio on nostanut ilmastopolitiikan kärkiaiheekseen. Hiilineutraalin Euroopan tavoittelusta voi tulla unionia yhdistävä ja sen globaalia johtajuutta edistävä tehtävä. Toisaalta vaarana on unionin sisäisten jakolinjojen kärjistyminen ja uskottavuuden heikkeneminen, mikäli kunnianhimoiset tavoitteet osoittautuvat epärealistisiksi.
Komissiota on joskus luonnehdittu integraation moottoriksi. Sillä on ollut keskeinen rooli isojen, integraatiota eteenpäin vievien hankkeiden maaliin työntäjänä. Sisämarkkinoiden luominen, euron käyttöönotto ja itälaajentuminen ovat olleet historiallisesti komission suuria tehtäviä.
Niihin on aina liittynyt poliittisia jännitteitä, eikä kaikkia jäsenmaita ole ollut helppoa saada hankkeiden taakse. Ne ovat kuitenkin onnistuneet ja vieneet EU:ta kohti tiiviimpää integraatiota.
Ilmastopolitiikka on sikäli toisenlainen tehtävä, että se ei edellytä integraation syventämistä tai muuta unionin luonnetta. EU on nyt uudenlaisten haasteiden edessä, joita ei ratkaista kehittämällä institutionaalisia rakenteita kohti aina tiiviimpää liittoa. Kuluneen vuosikymmenen aikana on korostunut unionin kyky ratkaista poliittisia kriisejä, kuten euro- ja maahanmuuttokriisi, Ukrainan konflikti ja Brexit. Ne ovat nostaneet pintaan jäsenmaiden välisiä ja sisäisiä jännitteitä.
Myös ilmaston lämpenemistä on alettu kuvata yhä enemmän akuuttina kriisinä, joka kaipaa nopeita ratkaisuja. Komission uusi puheenjohtaja Ursula von der Leyen nosti viime viikolla Euroopan parlamentille pitämässään puheessa esille Venetsian tulvat, Portugalin metsäpalot ja Liettuan peltojen kuivumisen esimerkkeinä hälytyskelloista.
Varsinkin monien nuorten mielestä ilmaston lämpenemisen pysäyttämisen tulee olla tänä päivänä poliitikkojen ykköstehtävä. Jo vuosien ajan on puhuttu siitä, että integraation historiallinen tehtävä eli rauhan ja vaurauden takaaminen Euroopassa ei enää riitä oikeuttamaan unionin olemassaoloa. (Sitä paitsi usko unionin kykyyn luoda vaurautta koki kovan kolauksen eurokriisin aikana.)
Määrätietoinen tarttuminen ilmastopolitiikkaan voi tarjota EU:lle uuden olemassaolon oikeutuksen etenkin nuoremman sukupolven silmissä. Hiili- ja teräsyhteisöstä alkunsa saanut integraatio voi muuntua hiilettömäksi unioniksi.
Koko unionin yhdistäminen kunnianhimoisten ilmastotavoitteiden taakse ei ole kuitenkaan helppoa. Komission pitää kyetä saavuttamaan kaikkien jäsenmaiden tuki.
Tällä hetkellä tavoitteen hiilineutraalin Euroopan saavuttamiseksi vuoteen 2050 mennessä ovat hyväksyneet kaikki muut jäsenmaat paitsi Puola, Tshekki ja Unkari.
Viro liittyi tähän itäisten jäsenmaiden joukkoon kesäkuussa, mutta muutti kantansa lokakuussa, selvitettyään ensin hiilineutraalin talouden saavuttamisen kustannuksia.
Mainituissa maissa, eikä vain niissä, aiheuttavat huolta ilmastotoimien vaikutukset alueilla, jotka ovat vahvasti riippuvaisia hiilestä tai Viron tapauksessa palavakivestä eli öljyliuskeesta. Kyseisillä alueilla – kuten Viron köyhimpiin alueisiin kuuluva, valtaosin venäläisvähemmistön asuttama Koillis-Viro – ei muutenkaan mene kovin hyvin. Tällaisia alueita ei pidä laittaa ilmastotoimien maksumiehiksi, sillä seurauksena voi olla eriarvoistumisen kärjistymistä, sosiaalista epävakautta ja poliittisia protesteja.
Monet EU-kriittiset populistipuolueet ovat tehneet hiilineutraaliutta tavoittelevasta ilmastopolitiikasta uuden maalitaulunsa ja tarjoavat konservatiivista vaihtoehtoa valtavirtapuolueille. On ymmärrettävää, että monet ilmastopolitiikan potentiaaliset häviäjät asettuvat sellaisen vaihtoehdon taakse.
Komission vihreään pakettiin kuuluukin siirtymärahaston perustaminen, jolla on tarkoitus tukea haavoittuvia alueita. Rahoituksen ehdoista ja jakautumisesta jäsenmaiden kesken käydään kovaa vääntöä, kuten EU-rahojen jakamisesta yleensä.
Ilmastopolitiikka on noussut näkyvälle paikalle myös EU:n tavoitellessa vahvempaa globaalia roolia. Ilmasto nivoutunee jatkossa vahvemmin osaksi unionin kauppa- ja kilpailupolitiikkaa.
Geopoliittiseksi itseään kutsuva uusi komissio ei ole perinteisessä, voimapolitiikkaa korostavassa merkityksessä geopoliittinen, vaan pyrkii kehittämään EU:n normatiivista valtaa.
EU:n globaali asema riippuu edelleen vahvasti sen kyvystä edistää kansainvälisiä pelisääntöjä, olkoon kyseessä sitten ilmastonsaasteita, tekoälyä, kyberturvallisuutta tai ihmisoikeuksia koskevat normit.
Uuden komission retoriikassa vanhaa ja tuttua on myös EU:n paikoin moralisoiva ja osin tekopyhäkin pyrkimys toimia esikuvana muille maanosille. Toivotaan, että annos idealismia auttaa unionia löytämään paikkansa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.
Kristi Raik on Viron Ulkopoliittisen instituutin johtaja.