Oulussa on kohtuulliset hiihtomahdollisuudet. Talvi kestää viitisen kuukautta, lunta riittää ja kaupunki pitää ladut hyvässä kunnossa. Silti Oulu voisi tehdä vielä enemmän suosiotaan kasvattavan maastohiihdon hyväksi.
Hiihtokausi Oulun seudulla on pian ohi. Varjoisissa metsissä voi vielä hiihtää, mutta monen suksen sujuttelijan ajatukset suuntautuvat jo ensi kauteen. Oulussa on pitkät ja kunniakkaat hiihtoperinteet ja valaistuja latuja vaikka muille jakaa, mutta silti kaupunkiin ei tulla muualta hiihtämään - tervahiihtoa lukuunottamatta.
Syykin selvä: Oulun hiihtomaastot tunnetaan Suomen tylsimpinä. Oululaisten on helppo yhtyä arvioon. Kaupungissa tuskin on yhtään kunnon nousua tai laskua. On vain nyppylöitä, kumpareita ja mäen poikasia. Maasto on vaihtelevaa ainoastaan Sankivaaran ja Kalimeenvaaran alueilla. Muualla on tappavaa tasamaata, jonka puuduttavuutta lisää vielä se, että latuja on vedetty pitkin suoria sähkölinjoja ja aukeita, joilla puhurit puhaltavat.
Monet oululaiset lähtevät sivakoimaan ainakin kerran talvessa Lappiin, Rokualle, Pudasjärvelle tai Kuusamoon. Pääkaupunkiseudullakin on hienot hiihtomaastot, mutta siellä on ongelmana lumen vähäisyys. Sieltä voisi tulla hiihtämään Ouluun, jossa on vielä kunnon talvi, jos vain Oulun ladut olisivat eläväisempiä.
Entinen merenpohja on sitä mitä on, mutta silti voi kysyä, voisiko 400-vuotias Oulu tehdä nykyistä enemmän hiihtäjien hyväksi. Kaupunki hoitaa latuja hyvin, ja niitä riittää. Silti on aina varaa parantaa. Yksi pulma aiheutuu siitä, ettei Oulussa ole selkeää hiihtokeskusta, jota kaupunki määrätietoisesti kehittäisi. Sankivaara on yhä hiihtokeskuksen alkio.
Eri puolille Oulua vedetty latu-uria kymmeniä kilometrejä. Tästä seuraa se hieno asia, että ihmiset pääsevät hiihtämään kotioviltaan, mutta ladut ovat kuin toistensa kopioita. Niiden päissä tai varrella ei ole palveluja eikä levähdys- tai virkistyspaikkoja Auran majalta Hönttämäkeen vievää EU-latua lukuunottamatta. Ei edes Iinatin reitillä, joka on Oulun vilkkain latu.
Vanha, Lämsänjärven hiihtomaja on muisto vain. Oululaisten oletetaan voitelevan ja huoltavan itse suksensa, hiihtävän ylhäisessä yksinäisyydessään ja painelevan lenkkinsä tehtyään vähin äänin kotiin tankkaamaan.
Parhaathiihtomaastot kaupungin rajojen sisältä löytyvät Sankivaaran ja Kalimeenvaaran alueelta. Kaupungin hiihtokeskuksen voisi rakentaa sinne vähitellen. Vaarojen väli on noin 10 kilometriä, joten alueelle saisi upean, 20-30 kilometrin kiertolenkin, jos uusia latu-uria vedetään metsään hyödyntämällä tehokkaasti korkeuseroja ja avaamalla pitkän lenkin sisään yhdyslatuja lyhyempien matkojen hiihtäjiä varten, kuten on tehty Auran majan alueella, sekä valaisemalla näin syntyvä latuverkosto.
Toisen lähtöpisteen palveluineen voisi sijoittaa Hiukkavaaraan, jotta hiihtäjät pääsisivät heti kumpuilevaan maastoon. Toinen on jo Sankivaarassa, josta ladut vievät kohti keskustaa, Hönttämäkeä ja Auran majaa sekä sieltä takaisin Ouluun.
Muitakin Oulun latuja voisi parantaa pikku hiljaa esimerkiksi tekemällä niihin metsäisiä mutkia, hyödyntämällä maaston korkeuseroja ja yhdistämällä latuja toisiinsa niin, että syntyy lenkkejä edestakaisten reittien asemesta. Mikään ei myöskään estä rakentamasta mäkiä.
Ouluun ei tarvita hienoa hiihtokeskusta huippu-urheilun tarpeisiin. Virpiniemi riittää siihen. Oululaisten hiihtomahdollisuuksia voi sen sijaan kohentaa pienin parannuksin toimimalla suunnitelmallisesti.