Viime viikon tiistaina TV2:n kannabisillassa 64-vuotias, helsinkiläinen opettaja Sirkka Linder teki vertauksen, joka kalskahti korvaan. Kannabiksen sauhuttelijaksi tunnustautunut nainen vertasi pössyttelyä murtomaahiihtoon.
”Murtomaahiihdon aikana, rakastan hiihtämistä, saan endorfiineja kroppaani ja minusta tuntuu siltä, että voi kun se ei ikinä loppuisi, saatan huohottaa, että haah, haah, miten ihanaa”, piakkoin eläkkeelle jäävä opettaja hehkutti.
Ajatella! Hän vertasi kannabiksen käyttöä murtomaahiihtoon, meidän suomalaisten pyhään, jaloon liikuntamuotoon. Tätähän voisi jopa paheksua.
Sarkastisesti voisi todeta, että eteläsuomalaisen opettajan vertaus johtunee siitä, että etelässä ei tänä talvena ole juurikaan pystynyt hiihtämään. Kiksit on haettava muualta.
Kannabiksen käytöstään kertonut opettaja on oikeassa siinä, että hiihto saa aikaan mukavan hyvänolontunteen. Saman tunteen kokee minkä tahansa tehokkaan liikunnan aikana, ja varsinkin sen jälkeen.
Liikunta on endorfiinien eli hyvänolonhormonien levittäjistä yksi parhaimmista ellei parhain.
Hyvänolontunteeseen voi jäädä koukkuun. Liikuntaa ei ole ensimmäistä kertaa, eikä suotta, verrattu huumeisiin riippuvuuden aiheuttajana.
Sekin on totta, että on ihmisiä, joille liikunnasta tulee suoranainen pakkomielle, aivan kuten huumeiden käyttäjälle jokapäiväisen annoksen saamisesta.
Kahden rasvaprosentin urheiluhullut, kuivakat miehet ja naiset, pyörivät hyrrinä aamut ja illat laduilla, saleilla ja jumppatunneilla, eivätkä saa mistään kyllikseen.
Huumaavien aineiden käytössä endorfiinipiikki toimii samoin. Hyvänolontunnetta haetaan yhä enemmän ja yhä useammin. Mitä voimakkaammista hyvänolonpiikeistä on kysymys, sitä koukuttavampaa huume on.
Endorfiinipiikin lisäksi liikunnalla ja huumeilla ei sitten muuta yhteistä olekaan. Liikkuva ihminen ei saa itseään pakkomielteilläkään siihen ”kuntoon” kuin aktiivinen huumeiden käyttäjä.
Liikkuva ihminen tuskin muuttuu ”käytön” aikana sen puheliaammaksi ja aistikokemuksiltaan rikkaammaksi kuin muulloinkaan, mutta kannabiksen käyttäjä muuttuu.
Liikkuvan ihmisen lähimuisti, keskittymiskyky ja arvostelukyky eivät heikkene liikunnan myötä, mutta huumeiden käyttäjällä ne heikkenevät.
Murtomaahiihdon ja kannabiksen käytön vertailu on kuin hyvän ja pahan ruuan syömistä. Molemmilla maha täyttyy, mutta toinen tekee ärtyisäksi ja jättää loppujen lopuksi vain pahan mielen.
Arki on haastavaa, välillä myös raastavaa. On luonnollista kaivata arkeen tai sen vastapainoksi pieniä yllätyksiä, päivän piristyksiä ja endorfiineja, hyvänolonhormoneja.
Kukin hakee niitä tavallaan.
Opettaja Sirkka Linderille kannabis on ”rauhan, rakkauden ja ilon tuottaja”.
Jos Sirkka on sitä mieltä, niin hän on. On se kuitenkin paljon sanottu aineesta, joka on Suomen lainsäädännön mukaan huumausaine, jota on laitonta myydä, välittää toiselle tai muulla tavoin levittää. Myös kannabiksen hallussapito ja kasvattaminen on laitonta.
Murtomaasukset voi ostaa kuka vain, mistä vain. Eikä käyttäjän tarvitse pelätä työpaikkansa ja maineensa puolesta, puhumattakaan terveydestä.
Murtomaasukset saa vaikka lainata toiselle.
Pössyttelijä voi hiihtää, mutta hiihtäjä ei pössyttele, koska siihen ei ole tarvetta.
Hyvänolontunne on tunteena tavoittelemisen arvoinen. Kohtuudella kuitenkin sitäkin.
Turha juosta yhä suurempien elämysten perässä huomatakseen, että ne parhaimmat ja koukuttavimmat asiat ovat ihan vieressä. Osa tavallista arkea.